Etsitään se vaikeampi tie

 Julkaistu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 1.6.2012

 Anna Voipio otti joukkosurmiin kantaa provosoivasti otsikoidulla mielipidekirjoituksellaan ”Taistelupeleillä koulutamme lapsistamme tappajia” (HS 30.6.2012). Voipion tekstistä sai sellaisen käsityksen, ettei kirjoittajalla itsellään ollut paljoa omakohtaista kokemusta peleistä ja pelaamisesta. Myös niiden vaikutuksista lapsiin oli tehty räikeitä väitöksiä, joita ei kuitenkaan jaksettu tukea millään tavalla.

 Pelien demonisointi ei ole uusi asia. Jokainen vuosikymmen on syyttänyt nuorten ongelmista nuorisoviihdettä sen useissa eri ilmenemismuodoissa. Ennen pelejä syntipukkina olivat elokuvat ja sitä enne rockmusiikki. Hiiri ja näppäimmistö eivät ”kouluta” kenestäkään ampujaan, kuten eivät myöskään rallikuskia tai tenniksen pelaajaa. Jokainen oikeaa asetta käyttänyt voi vahvistaa tämän.

 Pelit ovat viihdettä, eivätkä ne siksi usein edes pyri ”opettamaan” mitään. Jos lapsi todella hankkii elämänohjeensa Angry Birdistä, ei syynä ole pelaamisen paljous, vaan vanhempien  kasvatuksen puute. Eikö olisi jo aika lopettaa helppojen syiden etsiminen ja hyväksyä, ettei Hyvinkään joukkosurmien kaltaisia tapahtumia voida estää pelejä tai aseita kieltämällä? Niiden takana ovat vaikeasti havaittavat ja hoidettavat yhteiskunnalliset ongelmat ja nuorten pahoinvointi, joiden korjaamiseen vaaditaan valtava määrä aikaa, rahaa ja jatkuvaa huomiota. Siinä on se kapea polku, jolla meidän on kuljettava saadaksemme muutoksen aikaan.

Niko Nikkilä

Kevään 2012 ylioppilas ja peliharrastaja

Lohja

Skyrim ja Mass Effect: Pitkä ja kapea vastaan lyhyt ja leveä

 Lopettakaa se hihittäminen, tuossa otsikossa ei ollut mitään kaksimielistä!

 Olenkin jo aikaisemmin ehtinyt hehkuttamaan Biowaren Mass Effect -trilogiaa, mutta se ei suinkaan ole ainoa roolipeli joka on päässyt lähelle rinnassani sykkivää, pekoninrasvan täyttämää sydäntäni. Viime vuoden lopulla julkaistu Beteshdan Skyrim löysi tiensä myös minun kovalevylleni, ja iski noviisipelaajan tajuntaan kuin nuoli seikkailijan polveen. Nautin molemmista peleistä enemmän kuin mistään muista vuosiin. Eikä mikään  ihme, onhan niillä monta yhteistä piirrettä: molemmat ovat isojen studioiden tuotoksia, jatko-osia ja ennen kaikkea roolipelejä. 

 Erityisesti tuo viimeinen ominaisuus kutkuttaa aivonystyröitäni. Voisi luulla, että pelit ovat samanlaisia sillä ne kuuluvat samaan kategoriaan. Näin ei kuitenkaan ole, ero on selvästi näkyvissä kuin olisi mustaa valkoisella. Nykyään roolipelit -otsikon alle mahtuu monenlaista väkerrystä, ja termi itsekin on alkanut hämärtymään. Mitkä  asiat siis tekevät molemmista peleistä hyviä, ja mikä niitä erottaa?

 Aloitetaan siististi aikajärjestyksestä ja tarkastellaan Skyrimia. Mikä tässä Beteshdan helmessä sai aikaan suuren kuohunnan ja hengen haukannan? Yksinkertaisesti sanottuna Skyrim on ISO. Siis aivan uskomattoman massiivinen. Pelaaja heitetään maagisen Skyrim -valtakunnan poliittisten sotkujen keskelle, sisällissodan tiimellykseen heti alussa, eikä juurikaan minkäänlaista kädestäpitämistä esiinny. Heti alussa voi vapaasti lähteä minne tahansa, oppia mitä tahansa ja tehdä mitä tahansa. Skyrimin valtakunnassa on yhdeksän suurkaupunkia ja lukuisia pikkukyliä, temppeleitä, luolastoja ja kiltoja joiden tutkiminen itsessään on useiden kymmenien tuntien urakka. Lisäksi (etenkin pelin alussa) pelaajan on lähes mahdotonta kulkea mihinkään suuntaan törmäämättä aina vain uuteen joukkoon apua tarvitsevia ihmisiä, joiden auttaminen tarjoaa taas lisää tehtävää. Lisätään tähän vielä 18 taitoa, joita kehitetään tasosta 1 tasoon 100 ja puhutaan jo satojen tuntien pituisesta pelielämyksestä. 

 Varsinkin siis pelin alkuvaiheissa kokemus on kuin isku lankulla päähän. Maailma tuntuu olevan niin suuri, ja tehtävää tuntuu olevan niin paljon, että sitä on vaikea uskoa. Voisiko olla, että tässä on nyt se roolipelaamisen Graalin Malja, aito, rikas ja elävä virtuaalimaailma?! No ei aivan. Katsokaas, Skyrim on tämän vertailun 'pitkä ja kapea'. Toisin sanoen se tarjoaa paljon tehtävää ja näpertelyä, mutta mitä laatuun tulee...  

 Edelleenkään Skyrim ei ole HUONO roolipeli, se on vain tietyn tyyppinen roolipeli. Itse huomasin, että pelikokemus oli autuain juuri alussa, jolloin mahdollista tehtävää tuntui olevan käsissä ääretön määrä. Mutta mitä pidemmälle pelasi, sitä selkeämmäksi asiat tulivat. Pelimaailman hahmot olivat persooniltaan kohtalaisia, ääninäyttely oli keskinkertaista, tehtävissä itsessään alkoi löytymään toistettuja kaavoja ja kaikesta lohikäärmetaistelusta huolimatta Skyrimissa tuntui tapahtuvan yllättävän vähän. Valtava valinnan mahdollisuus tarkoitti sitä, ettei pelaaja rajoitettu mitenkään, jonka takia minkäänlaisia merkittäviä muutoksia ei pelimaailmassa voinut tapahtua. 

 Yksinkertaisesti sanottuna maailma oli kuin ajassa pysähtynyt, eikä pelaajan teoilla tuntunut olevan vaikutusta tapahtumien kulkuun. Tätä peilaa myös eräs mielenkiintoinen suunnitteluvalinta, jonka vuoksi pelissä ei ollut lainkaan erikseen animoituja välinäytöksiä. Jälleen kerran, tämä tuntui rajoittavan tarinankerronnan mahdollisuuksia, kun kaikkien tapahtumien tuli pyöriä reaaliajassa samalla, kun pelaaja hallitsi hahmoaan. Osa 'välinäytöksistä' oli oikeastaan aika surkuhupaisaa katsottavaa. 

 Mass Effect puolestaan on toista maata, se on 'lyhyt mutta leveä'. Pelin perusmekaniikat ovat melko rajoitettuja; joko lampsitaan eteenpäin uutta ympäristöä tutkien ja vihulaisia pamautellen armeijan leivissä, tai tarkastellaan pelimaailman tapahtumia ja puhutaan hahmojen kanssa vapaa-ajalla. Näiden ohissa toki tehdään valintoja ja päätöksiä, jotka vaikuttavat pelin kulkuun. Pientä minipeliä ja muuta härpäkettäkin löytyy, mutta tässä ovat pelin kantavat ainekset. 

 Mutta kun ne on tehty niin hyvin! Eri tapahtumatpaikat ovat upeasti suunniteltuja, ja sisältävät yleensä oman minitarinansa, jos eivät ole sidoksissa suureen ja eeppiseen päätarinaan. Taistelu on monipuolista, aseita on useita tyyppejä, niitä voi kustomoida, uusia kykyjä ostetaan pisteillä, tiimikavereiden ominaisuuksia pitää osata hyödyntää oikealla tavalla ja erilaisten vihulaisten kanssa toimiminen vaativat taktista ajattelua. Verrattuna Skyrimin hiirennaputteluun tämä on JÄRJETTÖMÄN hauskaa. 

 Pelimaailma elää ja hengittää muuttuen koko ajan. Kyseessä on sota-aika ja koko galaksi on vaarassa pyyhkiytyä puhtaaksi kaikesta elävästä. Ympäri kulkiessa tapaa sodan uhreja, leskiä, sotilaita ja haavoittuneita joilla jokaisella on tarina kerrottavana. Ääninäyttely on ensiluokkaista ja etenkin pelin päähahmot ovat muistettavia ja persoonallisia. Näistä jokainen käy lisäksi pelin kulkiessa läpi omaa, henkilökohtaista kehitystään ja tarinakaartaan. Pelaaja kykenee myös itse vaikuttamaan siihen, millainen suhde hänellä on muiden hahmojen kanssa. Keskustelun tiimellyksessä annetaan useita eri vastausvaihtoehtoja, joista osa kehittää hahmojen suhteita, osa toimii viihdykkeenä, ja osa vaikuttaa koko galaksin kohtaloon. 

 Juuri näiden asioiden takia vaakakuppini laskeutuu Mass Effectin puolelle. Kyllä, peli ei tarjoa täydellistä vapautta, mutta se rajoittaa pelaajaa tarjotakseen tälle jotain muuta. Pelimaailma on pieni, mutta jokainen osa siitä tuntuu elävältä. Jokaisen kadulla kävelevä ihminen ei tarjoa apuaan pelaajalle, mutta ne jotka liittyvät Komentaja Shepardin matkaan ovat kumppaneita, joiden seurasta nauttii ja jotka oikeasti tuntuvat eläviltä persoonilta. Tämän lisää myös pelin tunteelista latausta, kun matkakumppanit joutuvat vaaraan, eivätkä aina selviä siitä. 

 Pelaajan valinnat ja toiminnat myös muokkaavat maailmaa, sulkien pois mahdollisuuksia ja avaten uusia. Tarina etenee jatkuvasti, kulkee eteenpäin, eikä yhtenä hetkenä ole mitään päätähuimaavaa määrää tekemisen mahdollisuuksia. Mutta juuri tämän takia se mitä tekee, tuntuu merkittävältä. Kun 20 tunnin jälkeen on taisteltu ihmisiä kaappaavia avaruusötököitä vastaan ja laukaistaan itsemurhatehtävä niiden pskiasiten pesään, jännitys tapissaan. Ja sitten kun kruisataan pesästä ulos, kaikki miehistön jäsenet hengissä ja pamautetaan se paska tuhannen nuuskaksi, on tunnelma katossa. 

 Mietitäänpä vielä lopuksi sanan 'roolipeli' alkuperää. Aikoinaanhan tämä viittasi Dungeons and Dragons - tyyppiseen lautapeleihin, joita varten koottiin, maalattiin ja keksittiin omat hahmot, joiden selviytymismahdollisuuksia arvailtiin sitten noppien ja monimutkaisten taulukoiden avulla. Jotenkin tuntuu, että Skyrim ja Mass Effect ovat ottaneet pohjakseen tästä perustasta eri ainekset. Skyrim panostaa nopanheittoon ja taulukoihin lukuisilla eri taidoillaan, rohdoillaan ja esineillään, kun taas Mass Effect panostaa hahmoihin käsikirjoituksellaan, elävällä maailmallaan ja elämää suuremmilla valinnoillaan. Toinen näistä on ottanut pohjakseen 'pelin' ja toinen 'roolin. Eikä siinä mitään, kukin tyylillään. Itse kuitenkin kuolaan sen verran hyvän tarinankerronnnan perään, että valitsisin Mass Effectin yli Skyrimin vaikka aina pelin aloittaakseni minun pitäisi lyödä kymmenenen ruosteista naulaa kämmenselkääni.

Jälkijunassa: Kony 2012

 Internet on tässä vaiheessa se ainoa tutkimaton korpimaa, josta erilaiset tahot onnistuvat vielä löytämään uusia mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. Aikaisemmin tänä keväänä Invisible Children niminen järjestö julkaisi internetissä videon mainostamaan Kony 2012 kampanjaansa. Muutamassa kuukaudessa liike levisi netissä kuin paska meemi. Yhtäkkiä Youtuben videot suomalaisten säkkipillien sukuhistoriasta täyttyivät "Kony 2012" -kommenteilla. Tietenkään en voinut pitää näppejäni erossa tästäkään villityksestä, vaan ajauduin pikaisen googlauksen jälkeen kyseisen videon äärelle.

 Video itsessäänhän tähtää just eikä melkein vyön alle, ja on mitä karseinta nyyhkysoopaa mitä olla ja voi. Tahtoo sanoa, että sen perimmäisenä tarkoituksena on vedota kasojan tunteisiin. Koko 30 minuuttinen pätkä sisältää haikeaa musiikkia, kuvia afrikkalaisista lapsista, järjestön johtajan omia kotivideoita (alakouluikäisen poikansa kanssa) ja haastatteluja pelokkaiden lapsien kanssa. Näkeekö kukaan muu tässä jonkinlaista kaavaa.

 Nyt, olisi oikein mieltä ylentävää jos voisin sanoa olevani niin fiksu ihminen, ettei tällainen materiaali uppoaisi minuun. Tämä tekisi minusta kuitenkin paitsi tunteikkaan idiootin, myös valehtelijan. Niinhän siinä pääsi käymään, että video tempaisi mukaansa ja heti sen jälkeen oli niin hauras ja haikea ja järkyttynyt olo. Tätä kesti siis noin vartin verran, sitten googlasin uudelleen ja löysin jotain kontekstiakin asiaan liittyen.

 Oma asennoitumiseni koko ilmiöön liittyen on tervees skeptinen. Ei, en tiedä näistä asioista hevonkukkuakaan. Kyllä, olen luultavasti viimeinen ihminen jonka kannataisi tästä puhua. Toisaalta kyseessä on kampanja jonka ovat nostaneet julkisuuteen juuri minun kaltaiseni internet-nobodyt, joten kaipa meilläkin jonkinlaista uskottavuutta on.

 Asia, joka minua hankaa vastakarvaan on se yksinkertaisen kärjistetty tapa, jolla tämä monimutkainen poliittinen tilanne on esitetty; Jakakaa video twitterissä, ostakaa meiltä fanikrääsää ja pitäkää meteliä, niin Ugandasta saadaan taas Shangrli-La. Itse asiassa monet asiantuntijat ottivatkin kantaa järjestön väitteisiin pian videon esille pulpahtamisen jälkeen. Tätä kautta minulle muunmuassa selvisi, että

A) Joseph Kony on ollut viimeiset viisi vuotta kykkimässä Ugandan viidakossa paossa häntä jahtaavilta sotilailta eikä siis toimi enää aktiivisesti
B) Kony pitää enää hallussaan korkeintaan sataa lapsisotilasta, kun videossa oli puhe tuhansien sotilaiden armeijasta
C) Invisible Children tukee toiminnallaan Ugandan armeijaa, jota on syytetty vakavasta korruptiosta ja sotarikoksista
D) (Tämä on aika ilmiselvä) Järjestön tuloista 30% menee suoraan Ugandan olojen kehittämiseen, loput käytetään palkkojen maksuun ja tiedotuskampanjoihin

 Älkääkä luulko, että olen tarjoamassa tässä oikeaa ratkaisua, sillä en ole. Olen vain sitä mieltä, että tallasia aisoita käsiteltäessä esiin tulisi tuoda kaikki tekijät ja ratkaisuja tulisi arvoida kaikilta kanteilta. Itse en usko Konyn olevan ongelma, vaan pelkkä oire. Pohdinkin, voitaisiinko tällaista toimintaa estää tulevaisuudessa tehokkaammin ohjaamalla Invicible Children -järjestön tuotot kokonaisuudessaan maan infastruktuurin ja koulutusjärjestelmän kehittämiseen?

 Kenties pikkumaisin, mutta sinnikkäin asia joka nakertaa mieltäni tähän koko jupakkaan liittyen on se ajatustapa jota se levittää. Se täysin perusteeton auttamisen tunne, joka saa Facebookiaan päivittävät, vanhempiensa kotona asuvat nuoret luulemaan, että he tekevät oikeasti jotain hyödyllistä. Voin vannoa, koskaan ei ole hyvää omaatuntoa saanut hankittua halvemmalla. Ja se vielä ärsyttää, että on ihmisiä, jotka oikeasti tekevät jotain näiden asioiden hyväksi. Miehiä ja naisia, jotka uhraavat aikansa, rahansa, perheensä ja joskus elämänsä muiden auttamiseen. Sellaisia ihmisiä, joiden tasolle en varmaan itse pysty koskaan nousemaan.

 Niin ja mitenkäs tarina sitten jatkuu, saatiinko Kony kiinni? No, Obaman viime vuonna Ugandaan lähettämät 100 miestä tekevät yhä parhaansa, joten tsemppiä sinne vain. Samaan aikaan Invisible Chilren -järjestön keulamies Jason Russell pidätettiin itsensä paljastamisesta ja julkisella paikalla masturboimisesta. Tästä tuli sellainen farssi, ettei tiedä itkeä vaiko nauraa, ja kenen puolesta.

Pelit: Mitä on taide?

 Kirjoitin toissapäivänä peliarvostelun Ubisoftin Assassin Creedistä. Kirjoitellessani eräs tekstipätkä pysäytti ajatukseni hetkeksi; "Tarkkailessa muinaista Jerusalemia täydessä loistossaan tornin nokasta ei voi kuin todeta, että kyllä nyt on kyse taiteesta."  Olinko nyt hieman ylimielinen? Oliko pelin, jota objektiivisesti kuvailisin korkeintaan hyväksi, kuvailu tällä tavalla jo liioittelua? Saisiko kommentti ihmiset tuhahtelemaan epäuskossaan? Olenko vain omaan maailmaani eksynyt nörtti joka haluaa vain antaa taiteen leiman kaikelle arvostamalleen, vai oliko oikeasti jotain perää? Mitä edes on taide?

 Wikipediassa taiteesta puhutaan näin: "Taide on yksi kulttuurin peruskäsitteistä. Se koostuu erilaisten elementtien tarkoituksellisen järjestelyn tuloksista ja prosesseista, joilla pyritään vaikuttamaan tunteisiin tai ajatteluun subjektiivisella tasolla. Taide on ilmaisun, viestinnän, kannanoton ja mielihyvän tuottamisen väline." 

 Ainakin näiltä osin pelit voisivat hyvinkin olla taidetta, osittain. Nimittäin pelit, kuten monet muutkin ilmaisunmuodot, ovat varsin erilaisia toisiinsa verrattuna. Mona Lisa on esimerkki kuvataiteesta, mutta mites sitten se pulpetin reunaan piirtämäni kirkkovene? Sibeliuksen sinfonia on taidetta musiikin muodossa, mutta voiko samaa sanoa myös Justin Bieberin singleistä? 

 No ei kyllä voi, tässä vaiheessa tulee vetää taiteen ja viihteen raja. Eli vaikka jotkut pelit (ja piirrokset ja musiikkikappaleet) voivatkin viihdyttää, ei niitä välttämättä kannata tämän määritelmän mukaan kutsua taiteeksi. Super Mario Bros. on eräs pelimaailman kiistattomista klassikoista, ja se on aina ohjauksesta, visuaalisesta ilmeestä ja tasosuunnittelusta lähtien mestarillinen peli. Silti, vaikka se vangitseekin ruudun eteen aina uudellleen ja uudellen, ei se nosta kovinkaan suuria ajatuksia ja tunteita (raivo poislukien) esille. 

 Miksi siis kuvailin Assassin Creedin ulkonäköä näillä sanoilla? Yksinkertaisesti siitä syystä, että pelissä luotu muinainen Jerusalem oli niin häkellyttävän kaunis, uskottava ja henkeäsalpaava. Se oli kuin kolmiulotteinen maalaus, johon pystyi astumaan sisään. Viimeaikoina pelejä onkin arvosteltu vertaamalla niitä jo olemassaoleviin taidemuotoihin, kuten elokuviin. Eräs esiin putkahtanut termi, "interaktiivinen elokuvakokemus", kuvaa pelejä joissa kerronta on hyvin samanlaista elokuviin verrattuna aina kuvakulmista ja leikkauksista lähtien, mutta samalla pelaajalla on mahdollisuus vaikuttaa käynnissä oleviin tapahtumiin. Tästä hyvänä esimerkkinä on toissavuotinen Heavy Rain. 

 Ja tokihen peleissä on osa-alueita, joita voitaisiin pitää taiteena. Niissä nykyään jo lähes poikkeuksetta musiikkia, joka on isojen pelien kohdalla yleensä täyden orkesterin soittamaa. Pelien taustat ja ympäristöt luodaan maalausten ja piirrosten pohjalta, ainoa ero niissä on oikeastaan vain ylimääräinen ulottuvuus ja interaktiivisuus. Peliala työllistää jo enemmän näyttelijöitä kuin animaatio. 

 Mutta nämä kaikki osa-alueet voidaan irrottaa pelistä kokonaan ja ne olisivat silti "taidetta". Eli tästä tulee mieleen uusi kysymys; voivatko pelit itsessään, kaikkien näiden osa-alueiden summana luoda tunteita ja ajatuksia kuten muut taidemuodot? Voiko tämän kokemuksen takana olla jotain muuta kuin pelin kauniit maisemat tai hienot musiikkikappaleet?

 Tähän en osaa mitään varmaa sanoa, mutta voin jakaa oman henkilökohtaisen kokemukseni. Pari kuukautta sitten pelasin lävitse Biowaren ensiluokkaisen Mass Effect-trilogian. Heti ensimmäisen pelin jälkeen oli selvää, että kyseessä oli tarinankerrontaa jollaista en ollut koskaan ennen kokenut. Pelin hahmot, dialogi, maailma ja tapahtumat pyörivät mielessäni päivien ajan. Kakkososan lopussa eräs sivuhahmoista kuoli oman virheeni takia. Sormeni eivät koskaan olleet lentääneet koneen virtanapille nopeammin. Kyseessä oli hahmo, josta en edes kovinkaan välittänyt, mutta halusin silti pelastaa hänet. Miksi, en tiedä. Kolmasosa iski kovimmin. Se sai minut itkemään miehisiä kyyneleitä. Saanen huomauttaa, että tähän ei ole mikään muu 'taidemuoto' koskaan kyennyt, lukuunottamatta kahta elokuvaa. Tämän sai siis aikaan pelisarja, nuorten roskaviihde. 

 Varmaan lopputulokseen en siis tässä höpinässäni päässyt, mutta ainakin itse tiedän mitä olen pelien kautta tuntenut, ajatellut ja kokenut. Ja jokainen niistä on saanut minut arvostamaan alaa pikkaisen enemmän.

Peliarvostelu: Assassins Creed

ALKUSANAT

 Assassins Creed on Ubisoftin suuren luokan hittipeli joka julkaistiin ensimmäisen kerran PS3 ja XBOX360 marraskuun 13 päivä 2007 ja se aloitti jo neliosaisen Assassins Creed sarjan jonka kolmas osa ilmestyy tämän vuoden lokakuussa. Kyseessä on lajityypiltään sekava scifi/toiminta/hiiviskely/mysteeri –peli, jonka alussa päähenkilömme Desmond Miles kaapataan himmeän Aspergo-yhtiön toimesta, joka on hieman kuin Aperture Science jos sitä perustamassa olisi ollut Dan Brown.

 Yhtiö haluaa Desmondin elävän muinaisessa lähi-idässä tallustaneen esi-isänsä, Altair ibn-La’Ahadin geneettisiämuistoja mystisen Animus-koneen avulla. Syytä tähän emme tiedä, ja se selviää vasta pelin edetessä. Pelin aikana pääsemme siis tutkimaan muinaisen lähi-idän mysteerejä, hiipimään, ratsastamaan, kiipeämään ja puukottamaan kansalaisia selkään kuin poliitikko vaalikauden jälkeen.   

PELATTAVUUS

 Samoin kuin tarinan kanssa, myös pelattavuus saattaa sekoittaa ensikertalaisen. Ihmisjoukkoon sulautuminen ja huomiotta liikkuminen on iso osa Assassin Creedin pelimekaniikkaa, joten pelissä joutuukin jatkuvasti vuorottelemaan high profilen ja low profilen välillä.  High profilessa näppäimiä käytetään kiipeämiseen, miekaniskuihin ja juoksemiseen, kun taas low profilessa samoilla näppäimmillä työnnetään ihmisiä pois tieltä, sulaudutaan ihmismassaan ja piiloudutaan heinäkasoihin. Totutteleminen vie aikaa, mutta toimii lopulta.

 Pelattavuuden ydin on kahdessa toiminnossa: Vapaajuoksussa ja murhaamisessa. Vapaajuoksussa kiivetään seiniä pitkin, hypitään pitkin kattoja ja tasapainoillaan lankkujen päällä. Liikkuminen on toimivaa sekä aidosti hauskaa ja meno tuntuu yksinkertaisesti vapaalta, kun reitin paikan A ja B välillä voi määrittää itse. Tosin mestaritason assassiinille tapahtuu näköjään kömmähdyksiä aika useasti. Altair ei ilmeisesti osaa kurottaa kättään viivottimenmitan päässä olevaan kielekkeeseen, ja paikoitellen pieleen mennyt kiipeämisyritys saakin ystävämme hyppäämään seinästä poispäin, suoraan kaksikymmentä metriä alapuolella olevalle kadulle. Tämä ketuttaa erityisesti pelin hektisissä takaa-ajokohtauksissa.  Ja minkä HEMMETIN takia Veljekunnan koulutukseen ei kuulu uimatunnit, on se nyt pikkasen noloa kun mestarisalamurhaaja hukkuu jonkun kaverin uima-altaaseen!

 Murhaamisen voi hoitaa kahtia tapaa: Joko huomaamatta piilotetun terän kanssa tai avoimessa miekkataistelussa. Miekkataistelu toimii ihan okei melko yksinkertaisella hyökkäys-vastahyökkäys systeemillä, jota maustetaan myös muutamilla lisätempuilla. Tosin etenkin suuria joukkoja vastaan taistellessa vastahyökkäyksen ajoittaminen voi olla vaikeaa, ja kuolema tulee nopeasti. Yllättävää kyllä, tämä toimii myös pelin eduksi, sillä kun jokainen taistelu voi johtaa kuolemaan, tulee voittoja ja Altairin kykyjä arvostettua yhä enemmän. Kaveri ei ole mikään kolmannen maailmansodan supersotilas, vaan heppu jonka menestys nojaa taitoon ja tarkkuuteen.

 Puukotus on yllättävän hankalaa. Tämä siksi, että jos vartijat näkevät sinut nylkemässä jotakuta piruparkaa, helvetti pääsee valloilleen. Hankalaksi tämän tekee vielä se, ettei pelaajalla ole paljoakaan hajua siitä, kuinka kauas vartijat näkevät ja hälyttävätkö kadulla kulkevat ihmiset avun paikalle. Tämä johtaa helposti TODELLA turhauttaviin sivutehtäviin. Lisäksi varinaisten kohteiden salamurhaaminen huomaamatta tuntuu lähes mahdottomalta, sillä vartijoita on ripoteltu pitkin kaupunkia kymmenen metrin välein. Lisäksi vartijat ovat ilmeisen innokkaita lynkkamaan jokaisen, joka kaivaa nenäänsä liian nopeasti.

 TARINA

  Tarinan alussa Altair rikkoo salamurhaajien veljeskunnan pyhiä sääntöjä ja hänet riisutaan tästä syystä aseistaan ja asemastaan. Saadakseen ne takaisin hänen tulee murhata 6 alueen rauhaa uhkaavaa miestä mestarinsa käskystä. Tarinan aikana opimme kuitenkin lisää näistä kohteista ja Altair alkaa itsekin paitsi katua omaa ylimielisyyttään, myös epäilemään tekojensa oikeutusta. Miesten välinen salaperäinen yhteys selviää ajan mittaan ja samalla tarinaan sekoitetaan myös Raamatullisia aineksia ja myyttejä. Tähän kaikkeen on sitten vielä sidottu vuosituhansia vanha salajuoni,  mainitsinko jo että pelin tarina tuo mieleen Dan Brownin.

 Altairin seikkailujen välissä palataan aina paikka paikoin takaisin nykypäivään Desmondin luo. Nämä sinänsä toiminnattomat kohtaukset tasapainottavat hyvin tarinaa ja antavat mahdollisuuden hengähtää aina välillä. Samalla pyritään selvittämään lisää Aspergosta ja Salamurhaajien ja näiden vihollisjärjestön välisestä vuosituhansia pitkästä kamppailusta. Desmond on Altairiin verrattuna melko valju hahmo, mutta toisaalta tähän kaveriin on helpompi samaistua. Pelaajan tavoin Desmond on vaan tavallinen jannu ja haluaa ennen kaikkea vain tietää, että mitä v*ttua täällä oikein tapahtuu.

 Pelin tarina liikkuu eteenpäin melko mukavasti, ja vaikka onkin melko minimalistinen, se onneksi osaa panostaa yksityiskohtiin. Se tarina mitä on, toimii hyvin. Hahmot ovat persoonallisia eivät niin mustavalkoisia kuin olisi toivonut, filosofisia kysymyksiä heitetään ilmaan pelaajan pohdittavaksi, ääninäyttely joko toimii tai tyrmää ja salaliittoteoriakin on sopivan salaperäinen. Yksinkertaisesti sanottunan tarina kiehtoo ja jättää tahtomaan lisää.

 ULKONÄKÖ

  Peli näyttää näinkin vanhaksi tekeleeksi varsin hyvältä. Huippulaatua on turha lähteä hakemaan, mutta paljoakaan valittamisena aihetta ei ole. Lähi-idän tunnelma ja ajanjakso on saatu kopioitua hyvin ja pelin kaupungit ovat kaunista katsottavaa. Ne ovat paitsi suuria, myös monipuolisia ja täynnä elämää. Katuilla tungeksiva väkijoukko näyttää ja tuntuu aidolta ihmismassalta, mikä lisää tunnelmaa mukavasti. Ikävä kyllä samoja hahmomalleja kopioidaan melko tiuhasti  ympäri peliä, mikä tuntuu yllättävän laiskalta kun verrataan ympäristön monimuotoisuuteen. Samaan syssyyn voisi mainita, että kaikilla sivuhahmoilla tuntuu olevan vain viisi tai kuusi eri ääninäyttelijää.

 Valokeilan varastaa kuitenkin ulkonäöllisesti rikas ympäristö ja elävät kaupunkimaisemat. Tarkkailessa muinaista Jerusalemia täydessä loistossaan tornin nokasta ei voi kuin todeta, että kyllä nyt on kyse taiteesta.

 RAKENNE

 Rakenteeltaan peli on suoraviivainen, jopa ennalta-arvattava. Mestarilta saadaan jokaisen kappaleen alussa salamurhauskohde, joka piileksii jossain pelin kaupungeista. Pelaaja kiirehtii kaupunkiin, mutta joutuu suorittamaan vähintään kolme minitehtävää ennen kuin pääsee murhahommiin. Kaupunkia voi kuitenkin tutkia tällä aikaa vapaasti, ja tehtävissä on onneksi tarpeeksi valinnanvaraa kiinnostuksen pitämiseen. Likaisen työn jälkeen muisto keskeytyy, pelaaja leikkii Desmondin kanssa hieman ja palaa sitten Animukseen uuden tehtävän pariin. Pelin alussa ja lopussa tätä kaavaa sekoitetaan hieman. 

 Sama toisto uudelleen ja uudelleen käy melko tylsästi paikoitellen, mutta se ei missään vaiheessa ala varsinaisesti ottamaan päähän. Peli on sopivan lyhyt ja tiukka paketti, joten toistoa ei onneksi ehdi tulemaan liikaa. Lisäksi monet koukut, kuten salaperäinen juoni ja itse pelaamisen hauskuus kannustavat pelaamaan simppelistä kaavasta huolimatta. Kyseessä on toimiva rakenne, jossa pelielementit loksahtavat sopivasti kohdalleen ilman sen kummempia kompasteluja. 

 LOPPUSANAT

 Assassins Creed on selvästikin karkea, paikoitellen jopa raivostuttava peli. Siinä on kuitenkin tarpeeksi paljon hyviä puolia, kuten mielenkiintoinen tarina ja ympäristöt, pitämään koko elämyksen ehjänä ja toimivana. Näiden ansiosta peli kaikesta huolimatta mieleen positiivisena kokemuksena, ja petaa hyvän pohjan tuleville jatko-osille.

 ARVOSANA: 7/10

Uskonto: Tökitään tikulla muurahaispesää

 Ooukei, olen tanssinut tämän aiheen ympärillä mielessäni jo jonkin aikaa. Eilen silmääni osuivat kaksi samaan aihepiirin kuuluvaa, ihan mielenkiintoista uutisaihetta; Vatikaanin uusimmasta ohjenuorasta ja uskontoa käsittelevästä tutkimuksesta.

 Eka uutinen: Ottaahan se päähän, mutta tässä vaiheessa on vaikea enää yllättyä mistään. Paavin viimeisin kielto Afrikan kristityille kondomin käyttöön liittyen pohjusti tietä aika hyvin tälle paukulle. Sinänsä harmittaa, että ilmeisesti eräs vähäisistä järkevästi toimivista amerikkalaisista kristillisjärjestöistä joutuu silmätikuksi. Toisaalta kirkon kanta on ihan järkeenkäypä. Hyökkäykset aborttia ja homoseksuaaleja vastaan ovat suunnilleen ainoa ristiretki, jota kirkko pystyy vielä tänä päivänä ylläpitämään. 

 Tunkeutuminen ihmisten kohtuihin ja makuuhuoneisiin antaa mahdollisuuden hallita ihmisen vahvinta ja perimmäistä olemusta, seksuaalisutta. Se myös karsii tehokkaasti vastustuksen joukosta ne ihmiset, joita asia ei suoraan koske. Tarpeeksi moni ei yksinkertaisesti jaksa tai uskalla ajatella näitä asioita perinpohjin ennen kuin ne tulevat omalle kohdalle. Seksuaalisuus on myös aihepiiri jonka kirkko on pitänyt hyppysissään aina alusta pitäen, joten sen ennalta-asettamilla arvoilla on vielä vaikutusta ja auktoriteettiä yhteiskunnassa.

 Toinen uutinen: Sekä ilon, että surun tunteita. Itsehän olen ateisti, joten luonnollisesti on hienoa nähdä ihmisten kääntyvän sille kannalle, jota itse pidän oikeana ja järkevänä vaihtoehtona. Samalla tiedän, ettei tällä mitään käytännön vaikutusta ole. Niin kauan, kuin vielä se pieni osa ihmisistä, jotka valtaa käsissään perustavat toimintansa uskonnolliseen ajatteluun, saamme seurata näiden ideologioiden helmiä keskuudessamme. Tähän kuuluvat käytännössä poliitikot, mutta myös intohimoiset uskonnolliset liikkeet ja johtajat. 

 Ja ongelmahan ei itseasiassa ole uskonto sinänsä, niin järjenvastainen maailmankatsomus kuin se onkin, vaan uskonniset järjestöt. On turha tuhahtaa autiomaan yksinäiselle fakiirille, mutta kun tuhansien ja miljoonien ihmisten kokoinen järjestö pohjustaa koko elämänsä puhtaalle uskolle, on lopputulos jo räjähdysaltis. Heitetään sekaan vielä ikävässä tapauksessa karismaattinen johtaja, joka näkee kyseisessä uskonnossa keinon hallita muita, niin olemme jo aika kivisellä polulla. Uskonto itsessään melkoisen harmiton, paikoitellen jopa toivoa antava kapistus, mutta se on liian usein vain vallanpitäjien työkalu ja ihmisten elämää kahlitseva myllynkivi. 

 Uskonto itsessään, fiktiona ja sosiaalisena ilmiönä, on minulle ainakin aivan järjettömän kiinnostavaa. Uskonnot heijastavat arvoja ja yhteiskunnallista käyttäytymistä ja ne ovat loputtomien myyttien, tarinoiden ja taide-elämysten lähde. Niiden voimaa koskettaa ihmisten syvimpiä tunteita, ja jopa hallita niitä, ei voi kuin ihailla ja hämmästellä. Ikävä kyllä ongelmia ilmenee siinä vaiheessa, kun ihmiset eivät halua erottaa uskonnollista ajattelua yhteiskunnallisesta päätöksenteosta.

 Vierailin tänä syksynä Italiassa, ja halusin ehdottomasti käydä myös Vatikaanissa. Koko valtion arkkitehtuuri, taideaarteet ja olemus oli henkeäsalpaava, siitä huolimatta ja juurikin siksi että sen koko olemassaolo perustui uskonnolle. Juuri tämä kävi mielessäni lukiessani näitä artikkeleita ja sai mieleni hieman alakuloiseksi. On sääli, että ideologia joka kykenee synnyttämään näin paljon kaunista, saa aikaan myös niin paljon vahinkoa. Samalla asian ironinen laita tuli selväksi; toisin kuin Jeesus, Paavi asustaa palatsissaan kuin kuningas samalla, kun monet hänen uskonnollisista alamaistaan kärsivät köyhyydestä. Mietin, tuleeko uskonto koskaan enää inspiroimaan tämän kaltaisa kulttuurillisia elämyksiä. Syntyykö taiteeseen tyhjiö, vai opimmeko arvostamaan tieteen ja järjen kauneutta samalla tavalla, kuin uskontoja?

Breivik ja terrorismi

 Anders Breivikin oikeidenkäynti on täydessä vauhdissa, eikä minun tarvitse varmaankaan puhua miehestä sen enempää. Selvää on, että kyseessä on harhainen, rikkinäinen mies jonka teot ovat käsittämättömän raakoja.

 Enemmän tässä kiinnostaa se, että kyseessä on ensimmäinen ei-islmamistinen terrori-isku jota käsitellään mediassa näin kiivaasti, ja hyvästä syystä. Tämä on yksi niistä ainoista kerroista jolloin olen iloinen siitä, että iltapäivälehdet lypsävät aiheesta kaiken irti. Ihmisten on hyvä ymmärtää, ettei yhteiskunnallinen uhka tule aina ulkopuolelta.

  Eurooppahan ei ole terrorismin suhteen läheskään niin kärjistetty paikka kuin Yhdysvallat (jossa tämä tapaus on saanut muuten aika vähän mediahuomiota) ja kaikkien muslimien leimaaminen terroristeiksi ja päinvastoin on täällä päin onneksi ymmärretty jättää väliin. Silti uskon, että tämä tuli kaikille yllätyksenä. Terrorismi liitetään etenkin mediassa arabimaihin ja Lähi-Idästä sikiäviin terroristijärjestöihin, joten harva osasi odottaa Pohjoismaiden suurimman terrori-iskun nousevan maan sisältä.

 Ja niin traagista kuin tämä kaikki, on tärkeää tarkastastella asiaa myös käytännön tasolta. Mitä voimme oppia tästä tapahtumasta, ja mitä se kertoo meille tästä ajasta ja paikasta? No ensinnäkin sen, että turvallisuus on loppujen lopuksi vain harhaa, vaikkakin sitkeä sellainen. Breivik ei kuulunut mihinkään suureen järjestöön, organisaatioon tai poliittiseen liittoumaan (vaikka mies itse toisin väittääkin) jonka voisi laittaa suurennuslasin alle. Tämän teon takan oli yksi ainoa mieleltään epävakaa mies, joka uskoi puolustavansa maataan ulkopuolista uhkaa vastaan. Ja vaikka yhteiskunnan turvaverkkoa kudotaisiin kuinka tiheäksi, joku tulee aina putoamaan sen lävitse omaan harhaiseen todellisuuteensa. Vapauden hintana on ikuinen taistelu, ja yhteiskunnan täytyy osata piirtää raja turvallisuuden ja yksilönvapauden väliin. Kun haalitaan lisää yhtä, joudutaan antamaan pois vähän toista.

 Olen myös tyytyväinen siitä, että Breivik saatiin vangittua elävänä ja joutuu vastuuseen teoistaan. Propsit myös miehen puolustukselle, joka puolustaa oikeutta yhtä vahvasti kuin jutun syyttäjä. Tässä vaiheessa kukaan tuskin epäilee etteikö Breivik olisi syyllinen, mutta se ei olekaan jutun pointti. Oikeuden idea on siinä, että kaikki ovat tasa-arvoisia. Jopa tämä mies ansaitsee mahdollisuuden reiluun oikeidenkäyntiin. Uhrien puolesta on helppo puhua, mutta juuri syyllisten puolustaminen takaa yhteiskunnan tasa-arvon. Tässä on kyse periaatteista, ilman kunnon puolustusta Breivikin oikeudenkäynti ei ole mitään muuta kuin kostoretki omaisten puolesta. Myös tässä tapauksessa aiheen käsittelyä on hyvä verrata Jenkkilän terrorisminvastaiseen sotaan.

 Oikeudenkäynnin tulos selviää seuraavien kuukausien aikana, ja itse ainakin seuraan sitä mielenkiinnolla. Toisaalta toivon myös, että tuomion jälkeen asia uskalletaan haudata ja saattaa päätökseen. Liian usein tragedioista puhutaan pitkään, mutta opitaan liaan vähän.

Mihinkäs sitten tästä?

 Kirjoitukset lähestyvät tässä vakionopeudella, ja vaikka jonkinlaista takapakkia onkin opiskelun tiimoilla tullut, uskon silti että kyllä näistä ainakin läpi mennään. Kesäkuun alussa olisi siis aika vetäistä lakki päähän ja tuumailla, että mitäs tässä sitten seuraavaksi.

 Jo kahdentoista vuoden ajan opintojen suunta on ollut selkeä. Peruskoulu läpi, ja sieltä sitten lukioon. Tuntui luontevalta jatkaa yleissivistävää koulutusta, kun tuota päätä tuntui kuitenkin jonkin verran riittävän. Aiemminhan luulin tämän johtuvan jotenkin omasta fiksuudestani, mutta tähän mennessä on jo tajunnut, että pääasiassa asiaan on vaikuttanut se, että on ihan oikeasti jaksanut tehdä työtä. Joinain aikoina vähän enemmän, toisina vähän vähemmän.

 Toiseen asteen koulutuksen jälkeen tulee eteen se oikea valinnan paikka. Peruskoulun jälkeen lätkäistiin periaatteessa kaksi korttia pöydälle, mutta nyt päästäänkin pelaamaan tosielämän viiskakkosta jatko-opintojen kanssa. Samaan pakkaan heitetään muuutkin elämänvalinnat; armeija, työpaikka ja välivuoden mahdollisuus. Tilanne ikäänkuin levähtää totaallisesti auki, eikä välttämättä vain huonossa mielessä.

 Tarkastelen siis hieman tilannettani: Armeijan leluihin ja leikkeihin saan vielä odottaa pääsyä ensi vuoden tammikuuhun asti, joten tässä olisi noin yhdeksän kuukautta aikaa syljeskellä kattoon. Ensimmäimmäinen prioriteetti olisi työpaikka, toivottavasti. Ikävä kyllä, kun ynnätään yhteen pieni paikkakunta, maailmantalouden epävarmuus ja heikko työkokemus, huomataan mahiksien olevan jos jollainlailla ohkaiset. No, jaksetaan yrittää, ja kyllä fiksu aina tekemistä keksii. Ainakin on sitten kunnolla aikaa keskittyä kirjoittamiseen ja kuvaamiseen.

 Mutta, sitten pääsemmekin ajassa armeijan jälkeen ja itse asian ytimeen: Jatko-opiskeluun. Niin, että mitäs tässä seuraavaksi alettaisiin pänttäämään. Itse olen siirtänyt ongelmaa vuosian saatossa vain myöhemmäksi; Tulevan ammatin päätän sen mukaan, mitkä aineet koulussa sujuvat parhaiten. Päätetään niiden perusteella jokin ala, ja ei kun vain paperit sisään. Mitään varsinaista unelmaduunia ei minulla edes lapsena ollut. Pelejä joskus halusin päästä kehittelemään, mutta koodaus ei koskaan vienyt mukanaan. Ja sehän nyt on selvää, että luovalla puolella ei työpaikkoja ole, eikä tule.

 No, siinä lukion kakkosvuoden puolessavälissä tuli viimein laskettua yhteen yksi plus yksi. Kemia ja bilsa menee suht mukavasti, lähdenpä siis lukemaan biokemiaa. Nopean googlaussession jälkeen opiskeluvalinta hioutui vielä bioteknologiaksi. Tämä oli siis tähtäimessä vielä lukio-opintojen puolessavälissä.

 Sitten raahasin itseni lukion pakolliselle amk-luennolle. Ajattelin, että media-alan koulutus voisi ainakin olla mielenkiintoista kuunneltavaa. Kun luento painottuikin markkinointiin, ja suunnitteluun, huomasin yllättäen olevani pettynyt. Mielessäni oli pyörinyt visio luovasta suunnittelusta, medianmuokkauksesta ja tuottamisesta. Luennon loppuun mennessä oli välähtänyt. Sehän olikin juuri sitä, mitä oikeasti halusin.

 Oikeastaan mulla on aina ollut halu olla luova. Siitä asti, kun mulle on luettu pienenä satuja, mä oon keksinyt niitä itse. Jos en ole paperille saanut kirjoitettua, niin olen pyöritellyt niitä pääni sisällä. Kirjailijan ammatti on ollut unelmana koko ikäni ajan. Se on se mitä mä oikeasti haluan tehdä, jakaa elämyksiä, tunteita ja ajatuksia. Koulutehtävät on aina tullut lyötyä ylitse, opettaja käskee kirjoittamaan novelliin niin minä raapustan 18 sivun teoksen. Ei se bioteknologia koskaan ollut sitä mitä mä halusin, se oli sitä mihin mä tyydyin. Mutta enhän mä koskaan ajatellut, että siihen voisi jotenkin kouluttautua. Koulussa ainoa tapa valmistaa itseään luovan työn ammattiin on olla kympin kuvisoppilas, joka on syntynyt pensseli kädessään. Muille ainoa reitti on akateeminen, pää kirjoihin ja laskimet raksuttamaan. Mulle ei yksinkertaisesti koskaan ehdotettu, että mun kannattaisi yrittää hyödyntää mun luovia taitojani.

 Nyt on siis määränpäänä ammattikorkeakoulun elokuvan ja videon koulutusohjelma. Ala kiinnostaa, ja se on hyvä kompromissi kirjoitustyön sijaan, johon liittyen ei oikein minkäänlaista koulusta saa. Journalimi olisi tokin yksi vaihtoehto, mutta pelkkä raa'an tiedon suodattaminen ei oikein koskaan ole kiinnostanut. Ongelma nyt on vaan se, että multa puuttu kaikenlainen tekninen osaaminen kuvallisen kerronnan saralta. Jonkinlaista paikkaamista olen pyrkinyt tekemään, mutta ohkaistahan se on ollut.

 Että katsotaan nyt. Tässä olisi yhdeksän  hakumahista, ennen kuin pitäisi se opiskelupaikka lyödä lukkoon. Jos ei onnista, niin onhan aina se bioteknologia varalla. Ja ei se työllistyminen kulttuurialla ole mitenkään turvattua, mutta toisaalta nykyäänhän alkaa olemaan vähän kaikki työt kiven alla. Jos mä vain töitä haluaisin, niin rupeaisin putkimieheksi. Tässä elämänvaiheessa on kuitenkin liian paljon aikaa pelata varman päälle. Jos mä en tähän nyt ryhtyisi, niin en mä sitä koskaan antaisi itelleni anteeksi.

Maailman suurin ihme

 Maailmankaikkeus syntyi 3,8 miljardia vuotta sitten. Todellisuus, joka ei ehkä olisi ollut, oli. Paikassa, jossa ei olisi pitänyt olla mitään, oli jotain. Koko maailmankaikkeuden materia oli pakkautunut yhteen äärettömän tiheään pisteeseen, singulariteettiin. Singulariteetin laajentuminen sai aikaan Alkuräjähdyksen. Siitä yhdestä pisteestä syntyivät aika ja avaruus, materia ja energia. Ja jostain syystä, se mitä oli, jatkoi olemistaan. Maailma ei luhistunut kasaan tai repeytynyt palasiksi, vaan siinä vallitsi harmonia. Täydellinen tasapaino kaiken sen välillä, mitä oli.

 Miljardien vuosien aikana materia jatkoi kulkuaan maailmankaikkeudessa, jonka olosuheet olivat juuri ne, jotka sallivat atomien synnyn. Painovoima veti materiaa puoleensa, ja se kerääntyi kasaan. Atomi kerrallaan, mijardien vuosien aikana syntyy asteroideja, planeettoja, tähtiä, aurinkokuntia ja galakseja.

 Ja niin käy, että erään galaksin, erään aurinkokunnan planeetta sijaitsee alueella, jossa se voi ylläpitää elämää. Se ei ole vain oikealla alueella, vaan sille kehittyy ilmakehä, suojaava magneettikenttä ja kuu. Ja niin käy, että tuo tulikuuma planeetta jäähtyy vuosimiljoonien aikana, ja sen pinta täyttyy vedellä. Suuren alkumeren uumenissa syntyy satunnaisten kemiallisten reaktioiden ansiosta erilaisia molekyylejä, ja lopulta elämän rakennuspalikoita, nukleotideja. Nämä nukleotidit yhdistyvät, ja muodostavat nukleiinihappoja, jotka saavat ympärilleen suojaavan, aktiivisesti toimivan kalvon. On syntynyt alkusolu. Elämä on saapunut maan päälle.

 Nämä yksinkertaiset, yksisoluiset eliöt kehittyvät, ja hajaantuvat erilaisiksi lajeiksi muokaten samalla koko maaapalloa. Syntyy bakteereja, arkkibakteereja, alkueliöitä, sieniä kasveja ja eläimiä. Nämä eliöt elävät rinta rinnan, ja kamppailevat keskenään miljoonia vuosia, joiden aikana miljardit eliöt kuolevat selviytymiskappailussaan ja kokonaisia lajeja katoaa samalla, kun vain osa pääsee jatkamaan perimäänsä. Satunnaiset mutaatiot, alati muuttuvat olosuhteet ja luonnonvalinta muokkaavat jo olemassa olevista eliöistä yhä vaan uusia lajeja. Kunnes lopulta, syntyy ihminen.

 Ja yhä, satojen tuhansien vuosien ajan ihminen taistelee luontoa ja itseään vastaan. Tuhansien sukupolvien ajan, miljoonien ja miljardien ihmisten joukosta kaksi ainutlaatuista yksilöä kohtaavat, ja jatkavat yhdessä perimäänsä. Miehen tuhansista ja naisen kymmenistä sukusoluista vain kaksi kohtaavat, ja luovat uuden ihmisen. Tätä jatkuu, sukupolvien ajan, uudelleen ja uudelleen.

 Ja kaiken sen jälkeen, juuri nyt, me olemme tässä. Sinä ja minä, me olemme olemassa juuri nyt. Kaiken sen jälkeen juuri me kaksi saamme jakaa tämän maailman toistemme kanssa. Se, että sinä olet olemassa täällä, tässä hetkessä, ei ole mitään muuta kuin ihme.

 Maailmankaikkeus, jota ei pitänyt olla. Aineen rakennuspalikat, jotka olisivat olleet olematta. Yksi ainoa planeetta, juuri oikealla paikalla, juuri oikeiden ominaisuuksien suojaama. Elämän synty, miljardien vuosien evoluutio, lukemattomien soluyhdistelmien ruletti yhä uudelleen ja uudelleen. Niin monta asiaa, jotka olisivat voineet olla toisin, mutteivät olleet. Kaiken sen jälkeen, juuri meillä kahdella on oikeus olla olemassa, oikeus elää, vaikka todennäköisyydet ovatkin sitä vastaan. Miten kukaan voi valittaa puutetta, kun meille kaikille on annettu näin paljon?

 TÄMÄ on maailman suurin lahja, ymmärrys siitä kuinka mitättömiä me oikeasti olemmekaan. Se on järjen runoutta, tieteen sinfoniaa, kaikkien aikojen suurin ihme. Olla olemassa, vaikkei pitäisi.

Iron Sky ja suomalaiset elokuvat

 Ensiksi, tämä traileri:

 Ei vittu ku en oo pitkästä aikaa nähnyt traileria, joka saisi mut näin innostuneeksi! Jumalauta, ja vielä suomalainen leffa kyseessä! Tää mennään niin katsomaan ennakkoon!

 Eli siis, Iron Sky on suomalaisen Energiaproductionin tekemä amatöörielokuva. Maistelkaas sitä vielä, amatöörielokuva. Tässä ei ole mitään isoa suomalaista yhtiötä takana, eikä suuren luokan ammattilaistiimiä, vaan pelkästään joukko kavereita jotka rakastaa tehdä elokuvia. Ja silti kyseessä on kallein suomalainen elokuva koskaan. Nostetaas sille hattua. Ja lasia pikkasen kanssa. Tässäkin projektissa on muuten ollut fanien rahoitus ja apu mukana, vaikka suurin osa rahoista onkin saatu sponsoreilta ja elokuvasäätiöiltä.

 Sanon jo nyt, täysin puolueellisesta näkökulmasta, että Energiaproductions on parasta, mitä suomalaiselle elokuvateollisuudelle on tapahtunut 2000-luvulla. Ryhmän aikaisempi täyspitkä elokuva, vielä amatöörimäisempi Star Wreck In the Pirking (omasta mielestäni eräs parhaimmista suomalaisista komedioista, heti Speden klassikoiden jälkeen) on kaikkien aikojen ladatuin suomalainen elokuva, ja samalla todennäköisesti eräs ainoista suomalaisista scifielokuvista. Itse olen odotellut Iron Skyta jo yli kuusi vuotta, siitä asti kuin ensimmäisen kerran näin Star Wreckin. Mielestäni on käsittämätöntä, että tällainen pieni ryhmä kykenee omin voimin tekemään sen, jota isot studiot ovat meillä yrittäneet jo vuosia. Levittämään suomalaista elokuvaa ulkomaille.

 Lähimmät kaverini tietävät mitä mieltä olen suomalaisesta elokuvateollisuudesta; Se on jumissa. Suomessa menestyy noin kourallinen tarkkoihin kategorioihin sopivia elokuvia joka vuosi. On Teiniangsti, Jatkosota, Talvisota, Synkkä masentava ihmissuhderaama, Vares, yms. Ainoastaan komedioita on viime aikoina tullut kiitettävän laajalla skaalalla, mutta niidenkin huumori tuntuu tulevan jostain perisuomalaisesta muotista, eikä mitään todella erilaista ja uutta uskalleta koittaa.

 Suomalaisia elokuvia, jotka todella erottuvat massasta, tulee mieleeni vain muutamia. Toki on toissavuotinen Rare Exports, jonka tekijöistä toivottavasti kuullaan vielä. A.J Annilan elokuvista Jadesoturi ja Sauna ovat ehdottomasti suosikkisuomileffojani. Jadesoturi on kokonaisuudessaan hieno elokuva, ja Saunakin on toteutukseltaan ihan kelvollinen, ja sitä voi ainakin kehua omaperäisestä ideasta. Miehestä ei tosin ole kuulunut enää vuosiin mitään, että se kai sitten siitä.

 Toivoin myös pian ilmestyvän Härmän sekoittavan palettia hieman western-henkisyydellään, mutta ennakkoarvostelut eivät ikävä kyllä anna odottaa kovinkaan suuria. Siltikin, elokuva olisi mielestäni onnistunut, jos se edes uskaltaisi olla aidosti länkkärileffa.

 Vaikerruksen pointti on siis tämä: Suomalaiset elokuvat eivät ole huonoja, siitä ei ole kyse. Enkä myöskään sano, että niistä olisi varsinaisesti pulaa, tai että ne olisivat ainoastaan kopioita toistaan. Ongelma on siinä, että suurta kuvaa katsoessa ne ovat niin pitkästyttävän keskinkertaisia ja mielikuvituksettomia. Koska olet viimeksi nähnyt suomalaisen elokuvan, joka todella otti riskejä, ja tuntui erilaiselta? Koska viimeksi koit tarvetta viedä kaikki kaverisi katsomaan jotain suomalaista rainaa? Tämä on vilpitön kysymys, sillä en suinkaan väitä että oma näkemykseni asiasta olisi ainoa oikea.

 Suomalaisesta elokuvateollisuudesta ei koskaan tule Hollywoodin kaltaista suuren luokan bisnestä. Eikä siitä tule koskaan tulemaan myöskään japanilaisen animen kaltaista vientituotta. Mutta on vaikea uskoa, ettei suomesta löytyisi nuoria elokuvantekijöitä, jotka olisivat valmiita toteuttamaan uusia ideoita, luomaan jotain erilaista. Alan olla kuin rikkinäinen levy, mutta tämä tuntuu taas pahasti olevan ikäluokkakysymys. Kun katsot hieman vaikkapa tämän vuoden suomalaisia elokuvia, kelle ne tuntuvat olevan pääasiassa suunnattuja, aikuisille vai nuorille? Kummat ylipäätänsä katsovat enemmän suomalaisia elokuvia, ja mistäköhän se johtuu?

 Loppulauselma: Mikäli halutaan vahvistaa suomalaisen elokuvan vientiä ulkomaille JA mahdollistaa sujuva siirtyminen vanhasta katsojakunnasta nuorempaa, on äärimmäisen tärkeää tukea nuoria suomalaisia elokuvantekijöitä enemmän kuin koskaan ennen. Nuoret elävät jo paljon globaalimmassa maailmassa kuin vanhempansa saman ikäisinä, ja erilaisia vaikutteita ja elämyksiä koetaan myös vastaavasti enemmän. Heillä palaa halu seurata suuren maailman elokuvantekijöitä, tuoda suomalaiseen elokuvaan fantasiaa, scifiä ja toimintaa. Kohdistakaamme katseemme vielä Iron Skyhin. Se voi aikanaan olla joko suomalaisen elokuvateollisuuden huipentuma, tai tuotos joka inspiroi tuhansia lahjakkaita ihmisiä kokeilemaan rajojaan ja uudistamaan kotimaisen elokuvan. Katsotaan miten käy.

Sukupuolineutraali avioliitto

 Kun on puhe seksuaalivähemmistöistä, on Suomi melkoisen jännässä asemassa. Virallisesti maamme esittäytyy demokraattisena yhteiskuntana, jossa jokaisella yksilöllä on samat oikeudet ja velvollisuudet. Tähän pisteeseen asti eivät ole päässeet monet Arabimaatkaan, tai edes Amerikan Yhdysvallat. Käytännössä kuitenkin, kun yhteiskunnastamme paljastuu vääryyttä tai epäoikeudenmukaisuutta, joka vaatisi suoria ja selkeitä muutoksia jo olemassa oleviin käytäntöihin, pyrkivät ihmiset nopeasti kääntämään katseensa muualle ja hautaamaan aiheen. Tämä siitä syystä, ettei asiasta keskusteleminen vain aiheuttaisi, hyvänen aika sentään, kiusallisuutta tai kohua. Maamme tuntuu edelleen olevan siinä nousuaikansa huumassa, jonka pauloissa ei suostutakaan myöntämään idyllisen Suomemme epäoikeudenmukaisuuksia.

Helsingin Sanomat kirjoitti tällä viikolla artikkelin aiheeseen liittyen. Artikkelin mukaan 76 kansanedustajaa olisi tällä hetkellä valmis ajamaan läpi lakiehdotuksen sukupuolineutraalista avioliitosta. Siis toisin sanoen 124 ei suostuisi puoltamaan lakiehdotusta, joka soisi homo- ja lesbopareille samat oikeudet kuin heteroille... Jaahas.

 Asiahan on pulpahdellut aina silloin tällöin pintaan mediassa. Useimmat varmaan muistavat keskustelujen härskeimmät purskahdukset, joiden aikana eräs maamme kansanedustajista piti sopivana verrata homoliittoja eläimiin sekaantumiseen. Näin siis meillä Suomen maassa.

 Tokihan 76 kansanedustajaa on merkittävä osuus, mutta vastustuksella on silti reilu enemmistö. Sopiikin kysyä, miksi meidän maassamme yhä hyväksytään näin räikeä ihmisarvojen polkeminen sen sijaan? Byrokraattisesti avioliittolain muuttaminen olisi varmasti työläs taakka, mutta yhteiskunnallisesti se tuskin vaikuttaisi valtion ja kuntien toimintaan tai veronmaksajiin kovinkaan merkittävästi. En siis usko, että vastustuksen syynä ovat käytännölliset ongelmat, vaan selvästi arvoasiat.

 Mikä siis tässä oikein mättää? Jos kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä haluavat vahvistaa liittonsa valtion ja yhteiskunnan edessä, niin miksi tämä tulisi kieltää heiltä ainoastaan sukupuolen perusteella?

 Perustelujahan tästä on heitelty puoleen ja toiseen. Kristillidemokraatit vetoavat tietenkin asiassa Raamattuun, mikä on täysin epäolennainen huomautus. Homoliittojen kristillinen siunaus on luterilaisen kirkon oma asia, eikä se kuulu valtiolle. Nyt puhutaan avioliitosta nimenomaan juridisena käsitteenä, joka tunnustaisi kahden ihmisen liiton ja mahdollistaisi muunmuassa perintöoikeuden ja muuta lailliset etuudet.

 Eräs huvittava kommentti oli, että tämä on itse asiassa "kulttuurikysymys". Tämä on puhdasta paskan jauhantaa. Fakta on, että kulttuuri elää ja muuttuu koko ajan. Ajatus, jonka mukaan asioita ei pidä lähteä muuttamaan ja korjaamaan sen takia, että ne ovat ehtineet pysyä tietynlaisina kauan aikaa, on typerintä mitä olen ikinä kuullut! Onko myös ihmisten kivittäminen "kultturikysymys", entä orjuus, rasismi ja kunniamurhat? Tällaisen takaperoisen ajattelun ei pitäisi olla osa kehittyneen länsimaan päätäntäelimiä.

 Mutta oikeastaan tässä onkin kysymys juuri siitä, väärästä ajattelutavasta. Tarpeeksi moni ei ajattele asiaa järkevästi, ihmisten, homojen ja lesbojen, Suomen kansalaisten kannalta, vaan itsensä kannalta. Heidän ajattelutapansa on: "Näin MINÄ olen aina määritellyt tämän asian, enkä sen takia kehtaa lähteä sitä muuttamaan". Nämä ihmiset, kuten suurin osa muustakin Suomesta, on liian kiintynyt menneeseen uskaltaakseen kohdata tulevaa. Viimeistään tässä vaiheessa olisi aika lopettaa kansallisen egon pönkittäminen menneiden menestystarinoiden avulla, ja alkaa elää tässä ja nyt. Unohdetaan hetkeksi miten asioita on hoidettu ennen, ja uskotaan siihen että me, tämä sukupolvi, osaamme tehdä oikeita päätöksiä omillamme. Kysytään itseltämme: Ovatko asiat todella juuri niin kuin niiden kuuluu olla?

 Koska juuri nyt asiathan ovat näin: Suomi, tuo länsimaisen sivistyksen helmi, ei uskalla uudistuksen pelossaan antaa kahdelle ihmiselle sitä oikeutta, joka heille kuuluisi. On häpeällistä, että Suomi on ainoa Pohjoismaa, joissa samaa sukupuolta olevat ihmiset eivät voi mennä keskenään naimisiin, ja on vielä häpeällisempää, että jopa joissain Amerikan osavaltiossa ihmisille suodaan tämä oikeus.

 Ja vielä kaikille niille jermuille, jotka eivät tätä julkihomostelua tunnu julkisuudessa sietävän: Helpoin tapa saada homoparit pois lehtien otsikoista, on antaa heille samat oikeudet kuin muillekin. Niin kauan, kuin jotakin vähemmistöä sorretaan, se tulee pitämään siitä mekkalaa. Siinä vaiheessa, kun seksuaalivähemmistöt saavat samat oikeudet kuin muutkin kansalaiset, ei heitä enää tarvitse nostaa jatkuvasti julkisuuteen. Ja vaikka nostettaisiinkin, niin sen kanssa pitää vain oppia elämään. Kehityksen pyörät pyörivät vaan, niitä ei voi pysäyttää milloinkaan...

Welcome to the interwebz #1

Tässä jännä observaatio kaikille, jotka eivät ole vielä huomanneet: Minä olen aivan uskomaton  nörtti. Tästä syystä aikani kuluu paljolti tietokoneen ääressä, seurailen useita internetissä pyöriviä ohjelmia. Kaikki näistä ovat täyttä ajanhukkaa, ja kiinnostavat todennäköisesti vain kaltaisiani ihmisiä, joille viihde-elektroniikka, pelit ja populäärikulttuuri ovat jo muutamaa numeroa liian iso henkireikä. Tästä huolimatta aion jauhaa juttua aiheesta, ja käydä hieman läpi niitä mielenkiintoisia esiintyjiä, jotka minunkin synkkiä päiviäni ovat usein piristäneet. Welcome to the interwebz people, it's gonna be a bumpy ride!



#1 James Rolfe/ Angry Videogame Nerd

Tämä mies tuli kuuluisaksi... 

 James Rolfe on Yhdysvaltalainen itsenäinen ohjaaja, arvostelija ja internetjulkkis. Jamesin kotisivulla http://cinemassacre.com/ pääsee käsiksi kaikkeen miehen tekemään aineistoon. Hän on tehnyt yli sata lyhytelokuvaa (niin kotivideoina kuin opiskelutöinä ja itsenäisinä projekteina), jotka vaihtelevat kauhusta dokumentteihin, komediaan ja tietenkin arvosteluihin. Materiaalia sivustolta löytyykin valtavasti, ja miehen tuottavuus on kunnioitettava, vaikkei kyse tietenkään mistään suuren luokan elokuvista olekaan. Tällä hetkellä hän työskentelee ensimmäisen täyspitkän elokuvansa parissa.

 Kaikesta huolimatta James tunnetaan ympäri maailman pääasiassa yhden tuotoksen kautta:

...Tekemällä tätä

 Jamesin kuuluisin roolihahmo, Angry Videogame Nerd alkoi alunperin muutaman videon vitsinä vanhoihin nes-peleihin raivostuneesta päälle kaksikymppisestä nörtistä vuoden 2004 aikana. "Arvostelut" pyörivät ensiksi videokasetteina Rolfen lähipiirissä, kunnes ne pari vuotta myöhemmin ladattiin Youtubeen. Jokin selvästi häiriintyneen, raivon partaalle ajantuneen nörtin arvosteluissa miellytti internet-väkeä, ja videot nousivat suursuosioon. Tämä rohkaisi Jamesia kehittämään ideasta täysimittaisen sarjan, jota on tehty jo yli sata jaksoa. Vuonna 2007 MTV:n omistama Gametrailers.com teki Jamesin kanssa sopimuksen sarjan oikeuksista, ja nykyään James elättääkin itsensä pitkälti nörtin seikkailujen avulla.

 Tällä hetkellä Jamesin Youtube-kanavalla on yli 739 000 tilaajaa ja kanavan videoita on katsottu yhteensä yli 310 miljoonaa kertaa. Angry Videogame Nerd -jaksojen katsojaluvut pyörivät ensimmäisen julkaisuviikon aikana 1.5-3 miljoonan katselukerran välillä.

 Voidaan sanoa, että James kuuluu niihin ensimmäisiin ihmisiin, jotka onnistuivat hankkimaan itselleen elannon internet-sarjojensa avulla. Mieshän löi itsensä läpi kauan ennen kuin esim. Googlen markkinastrategia mahdollist Youtuben kaupallistamisen. Ja vaikka miehen vähemmän valtavirtaa maaritteleva sarja yllä esimerkiksi Youtuben suosituimpien viihdyttäjien tasolle, on silti syytä miettiä mikä ulosteisiinsa jännästi fiksaatioituneessa peli-arvostelijassa oikein viehättää niinkin laajaa katsojakuntaa.

 Arvostelut seuraavat aina tiettyä kaavaa. Nörtti käy lävitse vanhoja pelejä, 80-luvun alusta 90-luvun loppuun, jotka toki katsojien riemuksi ovat niin surkeita tuotoksia kuin olla ja voi. Jakso voi keskittyä yhden pelin, tai pelisarjan (esim. Batman) ympärille. Nörtti pelailee pelejä lävitse, hikoilen ja verenpaine koholla, taistellen pelin ala-arvoista rakennetta vastaan. Arvostelua maustaa Rolfen harvinaisen rikas  ja kekseliäs kiroilu. Vikoja paisutellaan absurdeihin mittoihin ja nörtinkin raivo saa massiiviset mittasuhteet. Yleensä lopussa pelikasetti saa rangaistuksen, joka tarjoillaan vaikkapa vasaran tai nörtin peräsuolen avustuksellla.

 Kaava on siis selkeä ja simppeli, mutta edelleen, mikä arvosteluissa on niin hyvää. No ensinnäkin, uskokaa tai älkää, ne ovat todella laadukkaita. Jamesin kokemus näkyy kuvakulmissa, kamera-ajoissa ja sommittelussa. Pelikuvaa kehystävät kuvatut kohtaukset, joita saattaa vielä rikastaa jokin tarina, ovat erittäin hyvin tehty. Nörtti itsessäänhän on pelkkä karikatyyri, mutta hyvä sellainen. Huumori on absurdia, mustaa ja ala-arvoista, mutta James on itsekin tästä tietoinen eikä ota itseään liian vakavasti. Rolfe on loistava näyttelijä, jonka piirroshahmon omaiset kasvonilmeet ja ilmiömäinen ajoitus tekevät tästä täydellisen koomikon.

 Sarja on siis eritoten kevyttä viihdettä, aivot-narikkaan mäiskettä jonka tarkoituksena on saada katsoja nauramaan ja nauttimaan. Ja peilaahan huumori myös arvosteltavia pelejä itsejään, jotka ovat myös absurdeja ja ala-arvoisia. Täytyy tosin myös mainita, että tarpeen tullen jaksot tarjoilevat myös asiallista tietoa arvosteltavista peleistä, konsoleista ja niiden historiasta.

 Jo videopeleistä kiinnostuneelle sarja sopii hyvin ajanvietteeksi, mutta asiaan aiemmin perehtymätön saattaa sitä karsastaa. Jokin kellarissaan asuvassa, tuhansien pelikasettien keskelle linnottautuneesta kolmikymppisestä pahasuisessa nörtissä on kuitenkin onnistunut vangitsemaan miljoonien kanssanörttien kiinnostuksen. Se elokuvaprojekti jota James nimittäin parhaillaan tekee, on Angry Videogame Nerd -elokuva. Elokuvan toteuttaakseen James pyysi faneiltaan lahjoituksia, ja toivoi näin voivansa rahoittaa osan kuluista, noin 70 000 dollaria. Kampanjan lopussa fanit olivat lahjoittaneet idolilleen 320 000 dollaria elokuvan tekoon. Tällaista tilannetta Rolfe tuskin osasi kuvitella pukiessaan päälleen nörtin kauluspainan ja rillit ensimmäisen kerran.

Life of Brian (1987)

Leffa-arvostelu: Monty Pythonin Life of Brian

 Monty Python oli Brittiläinen komediaryhmä, tunnettu absurdista huumoristaan ja tv-sarjastaan Monty Python's Flyin Circus. Ryhmän ensimmäinen kokopitkä elokuva, Monty Python and The Holy Grail, oli menestys ja sille alettiin pian kehitellä seuraajaa. Tuloksena oli oli Life of Brian, aikansa kiistellyin elokuva.

 Pythonin mestariteoksen keskiössä on uskonto. Aihe, joka oli aikalaisile arka paikka, ja joka vielä tänäänkin herättää kiivasta keskustelua. Ryhmän pisteliäs iva organisoitua uskontoa kohtaan oli monille aikoinaan liikaa, ja elokuva bännättiin muunmuassa Norjassa jumalanpilkan vuoksi.

 Itse en ateistisena henkilönä voi neuvoa kuinka uskovaisen ihmisen tulisi suhtauta elokuvaan, mutta voin tehdä selväksi erään asian: Elokuva ei pilkkaa uskontoa, vaan uskovia ihmisiä. Se tuo esille sen absurdin huumorin, joka piilee sokeassa uskossa ja profeettojaan päättömästi seuraamassa ihmismassassa. Se paljastaa myös nykyuskontojen pahimmat kompastuskivet, ja paljastaa niiden maallisen pikkumaisuuden. Se oli maailman ensimmäinen Raamatullinen komedia.

 Tarinan päähenkilö on Brian, muinaisessa Juudeassa elävä mies, joka epäonnekseen ihmiset luulevat Messiaaksi. Tämä alkaa jo Brianin syntymän hetkellä, kun kolme Viisasta miestä ennen Jeesuksen luokse saapumistaan tulevatkin epähuomiossa tarjoamaan lahjojaan Brianille. Brian käy läpi muutkin Jeesuksen elämän vaiheet, hän profetioi, kerää opetuslapsia, suorittaa "ihmeitä" ja lopulta ristiinnaulitaan. Hahmon nerokkuus piilee siinä, että Brian ei todellakaan ole profeetta tai johtaja, vaan nöyrä mies joka vain haluaa olla rauhassa. Tosin, ihmiset pelastusta etsiessään ovat valmiita näkemään vain sen minkä haluavat.

 Muita tarinan keskiössä olevia hahmoja ei oikeastaan ole. Pythonin tyylin mukaan muut hahmot ovat karikatyyrejä, jotka pomppaavat mukaan tarinaan aina kun huumori sitä vaatii. Tarinassa Brianilla on myös äiti, ja häntä jahtaavat toki Roomalaisten kenraali ja Keisari. Toinen Brianin elämää vaikeuttava taho on Juudealainen vapautusrintama (ei suinkaan Juudean vapausrintama, tai Vapautusrintama Juudeasta, ne katalat paskat), joihin Brian lemmenkipeyksissään liittyy. Rintama on loistava parodia poliittisesta ryhmästä, joka hautaa jalot aatteensa mittavan byrokratian ja tekonsa idealismin palvomisen alle.

 Elokuva näyttää upealta ja on iästään huolimatta loistavaa katsottavaa bluray-laadulla. Kuvauspaikkana toimi Tunisia, ja ympäristö näyttää aidolta kuin Juudeassa ikään. Toki Pythonille tyypillinen camp-henki puskee myös ympäristöstä esiin silloin tällöin, mutta se kuuluu vain asiaan.

 Näyttelijäsuoritukset ovat mahtavia, ja herkullisen yliampuvia. Pelkästään päänäyttelijöiden omistautuminen rooleille saa aikaan naurua. John Gleese tarjoaa ryhmän komedian terävimmän terän, mutta yllättävää kyllä Grapham Chapmanin roolisuoritus Brianina on vilpitön, ja ajottain jopa aidon koskettava.

 Huumori on totta kai loistavaa, sillä ryhmä ei koskaan ole huolehtinut ihmisten loukkaamisesta. Elokuvan satiiri on mustaa, ripeää ja osuvaa ja se tarjoaa aidosti älykkäitä havaintoja uskontojen luonteesta, joskin hieman kärjistetysti. Lempikohtaukseni on se kohta elokuvassa, jossa Brian yrittää pyytää seuraajiaan jättämään hänet rauhaan.

 Omasta mielestäni tämä elokuva on ehdottomasti Pythonin paras tuotos. Se ei ole aivan yhtä absurdi kuin ryhmän muut teokset (Meaning of Life WTF?!), vaan sisältää itseasiassa kiinteän juonen ja teeman. Tämän takia elokuvaa on helppo seurata, ja vitsejäkin voi arvostaa paremmin. Ja onhan siinä lopussa aika pirun hilpeä laulu:

Megaupload

Tänään Iltalehti ilmoitti Yhdysvaltain hallituksen sulkeneen Megaupload.com-sivuston...

  

 Niille, jotka eivät asiaan ole perehtyneet: Megaupload on internetin suosituin tiedostojenjakosivusto, ja internerin 13. suosituin sivusto. Ja, koska palvelussa liikkuu myös tekijänoikeuksien alla olevaa materiaalia, päätettiin se sulkea ja sen omistajat vangita. 

 Öh... Siis mitä? 

 Ensinnäkin, on aivan absurdia olettaa, että mikään yhtiö kykenisi valvomaan näin valtavia tiedostojen siirtoja tehokkaasti. Palvelun kautta siirtyy miljoonia gigoja tavaraa joka ikinen päivä. Miten ihmeessä siis yhtiön omistajat ovat edes vastuussa tästä? Miksei itse oalvelun kautta materiaalia levittäneitä käyttäjiä tuomita? Todennäköisesti se, että tämä on viihdeyhtiöiden kannalta helpompi ja miellyttävämpi tapa toimia.

 Ja kyllä, se määrä laitonta materiaalia joka liikkuu palvelun läpi on valtava, odotetustikin. Samalla monet yhtiöt käyttävät sitä tiedostopankkina, ja olen itsekin jakanut sen kautta itse kuvaamiani videoita muille. Toisin kuin esimerkiksi Piratebay, Megaupload ei profiloi itseään piraattisivustoksi, vaan ainakin julkisuudessa kehottaa käyttäjiään levittämään vain itse omistamaansa materiaalia. Piratisoituja videoita ja musiikkia poistetaan palvelusta kellon ympäri. Ja siltikin, yhtiön johto on henkilökohtaisesti syypää viihdeyhtiöiden tappioihin. Samalla logiikalla voisimme heittää Hiacien valmistajat putkaan, koska niiden takakontista myydään väärennettyjä bändipaitoja, tuomita rakennusyhtiöt joiden rakentamilla kujilla myydään    huumeita ja sulkea baarit joissa ihmiset kännipäissään tappelevat keskenään. 

 Kaikkein uskomattominta tässä on se, että kyseessä ei edes ole Yhdysvaltalainen yhtiö. Yhtiö on itseasiassa Hongkongilainen, ja sen omistajia pidätettiin Uudessa Seelannissa. Suurin osa heistä ei edes ole Yhdysvaltain kansalaisia.

 Tässä on nyt kyse siitä, etteivät suuret yhtiöt jaksa vaivautua muuttamaan toimintapaansa, vaan yrittävät sen sijaan lätkiä umpimähkään muita palveluja toimintakyvyttömiksi siinä toivossa, että ongelma katoaisi. Samanlaista paniikkia oli ilmassa c-kasettien ja vhs:sien tullessa markkinoille. 

 Megaupload ei ole internetin ainoa tiedostojenjakosivusto, vaikka olikin suurin. Ajatus siitä, että ihmisiltä vietäisiin mahdollisuus jakaa informaatiota keskenään siitä syystä, että osa siitä saattaisi olla varastettua, on naurettava. Kyllä, riippumatta siitä kuinka paljon tai vähän "isot pahat yritykset" menettävät piratismin seurauksena rahojaan, se on silti rikos josta tulisi rangaista. Mutta tämä menee kyllä niin ohi maalin kuin vain mahdollista. On aika alkaa katsoa piratismia uudelta kantilta, koittaa päästä sen perimmäisiin syihin. Vanha liikemalli on selvästi vanhentunut nyky-yhteiskunnassa, ja vaatii muutosta.

 Hyvän suunnan voisi löytää peliyhtiö Valven esimerkkiä seuraamalla. Yhtiön johtaja, Gabe Newell, arvioi aikoinaan piratismin syyksi palveluiden käyttäjäystävällisyyden, ei suinkaan rahan. Valvelle tämän näkemyksen seuraaminen on ainakin ollut tuottoisa. Sen nettipelikauppa Steamissa on jo miljoonia käyttäjiä, jotka voivat ostaa kaupasta satoja pelejä muutamassa minuutissa lähtemättä lainkaan ruudun äärestä. Palvelu on valtava menestys, jonka lukuisat alekampanjat ovat laukaisseet myös vanhojen, muuten unohdettujen pelien myynnit hetkessä taivaisiin vuosia niiden julkaisemisen jälkeen. Samanlaista ei tapahdu perinteisen myynnin puolella. Niinpä, ihminen on luonteeltaan laiska otus. Kumpi houkuttaisi enemmän, vanhan cd-levyn etsiminen levykaupoista ympäri kaupunkia ja lukuisista netin piskuisusta nettikaupoista, vai sen lataaminen yhdeltä sivustolta muutamassa minuutissa?

 Piratismi toki laskee kuluttajan rajoja, ilmaiseksi tulee hankittua sellaistakin materiaalia, jota ei normaalisti hankkisi. Mutta esimerkiksi tv-sarjan fani olisi varmasti valmis maksamaan lärpäkkeestä kunnollisen hinnan, mutta kysyntä ja tarjonta eivät aina kohtaa kun vanhaa sarjaa ei välttämättä löytäiskään mistään, tai uuden dvd-julkaisua saa odottaa puoli vuotta. Samalla netistä pystyy lataaman koko kauden koneelle heti. Tällöin kuluttaja siirtää mielessään vastuun tuottajalle, jonka palveluntarjonta häviää Unkarilaisen datanomin kellarissaan pitämälle kymmenen gigan serverifarmille. 

 Joka tapauksessa tämä on ihan mielenkiintoinen, joskin vittumainen välikohtaus tekijänoikeuksiin liittyen. Firman kaataminen ja omistajien vangitseminen oli raukamainen teko, josta puuttuu paitsi oikeus myös järki. Näin ei tulla näitä ongelmia korjaamaan, vaan pitää hyväksyä se fakta, että vapauteen liittyy aina se riski, että joku käyttää sitä väärin. Täydelliseksi tämä yhteiskunta ei tule tekemälläkään, mutta aina pitää kuitenkin pyrkiä eteenpäin. Älkäämme siis vaipuko paniikkiin aina kun dollarit livahtavat sormiemme läviste, vaan käykäämme tuhoamisen sijasta korjaamaan sitä, mikä on rikkinäinen. Muutoin saatamme epähuomiossa jämähtää täysin paikoillemme.

Stop online piracy act

24. päivä Yhdysvaltain kongressi äänestää SOPA:sta (Stop Online Piracy Act). Vaikka aiheen käsittely mediassa onkin ollut mitätöntä, interwebseissä keskustelu on käynyt kiivaana. Tänään Wikipedia suljettiin protestiksi lakialoitetta vastaan ja Google, Youtube, Yahoo ja Amazon harkitsevat samaa.

 Sopasta on tulossa yksi aikamme räikeimmistä sensuurialoitteista ikinä. Läpi päästessään se mahdollistaisi käytännössä minkä tahansa (Yhdysvalloissa toimivan) sivuston sulkemisen. Pahinta tässä on se, että lain perimmäinen tarkoitus on itse asiassa hyvä, mutta toteutus surkeasti laadittu. Kyllä, piratismi on rikos, ja sen pysäyttämiseksi tulisi tehdä niin paljon kuin mahdollista, mutta tässä tapauksessa kyllä omat koirat kusee kintuille. Piratismia tällä ei pysäytetä, mutta monen ihmisen elinkeino ja internetin ilmaisemisen vapaus kylläkin.

 Ongelman ydinhän on siinä, että "piratisoitu materiaali" on aloitteessa hyvin löysästi määritelty, ja se käytännössä antaa täydellisen vallan materiaalin valvomisesta elokuva- ja musiikkiyhtiöille, ohittaen täysin  nykyään toimivan, arvostelut ja parodiat sallivan Fair Use -käytännön. Viiden sekunnin elokuva- tai musiikkiklippi voi sulkea koko sivuston.

 Mutta hei, tämä jatkuu vielä. Vaikkei laittaisikaan omalle sivustollesi MITÄÄN muuta materiaalia, kuin mitä on itse tehnyt, ei ole vielä kuivilla. Jos sivustolla on foorumi, jossa on linkki sivustolle, jossa on linkki sivustolle jossa on "piratisoitua materiaalia", VOIDAAN SIVU SULKEA. Siis mitä vittua?!

 Yhdysvaltain hallinnon korruptoituneisuushan ei ole mikään salaisuus. Lobbausta tapahtuu kongressissa laillisesti päivittäin, ja suuret yhtiöt vaikuttavat jatkuvasti päätöksentekoon. Todennäköisintä onkin, että tätä lakia tultaisiin käyttämään yhtiöiden taholta vaientamaan mahdolliset soraäänet ja epämiellyttävät arvostelut.

 Mä toivon niin kovasti, ettei tätä lakia hyväksyttäisi. Se uhkaa paitsi ilmaisun- ja mielipiteenvapautta, myös internettiä itseään. Mitä tapahtuisikaan internetille, jos Google voitaisiin poistaa jo huomenna? Internet on tämän vuosikymmenen suurin keksintö, ja se yhdistää meitä kaikkia tavalla jollaista ei ole aikaisemmin ollut. Kuka tahansa voi ilmaista itseään vapaasti, ja jakaa sen muille. Internetin avulla me olemme suorassa yhteyksissä koko maailman kanssa. Mikään muu media, ei edes sanomalehdet ja tv, ei ole koskaan saavuttanut mitään tällaista. Mutta nyt joukko ihmisiä, jotka eivät edes ymmärrä, mitä internet sisimmissään on, aikovat romuttaa ja tuhota miljardien ihmistent työn tulokset. He yrittävät tuoda suuret yhtiöt ihmisten väliin ja hallita jotain, mikä ei kuulu heille. Internet kuuluu meille, kaikille käyttäjille jotka ovat sen osaltaan luoneet. Ja me emme saa luovuttaa sitä mistään hinnasta.

 Osoita mielipiteesi SOPAa vastaan täällä: http://americancensorship.org/#petition-state-department

Sananen nuorista ja opiskeluista

Mieleeni muistuivat parin kuukauden takaiset tekstaripalstarähinät nuorten opiskeluista. Aihehan ei sinällään ole enää ajankohtainen, mutta tätä aihetta kommentoiva Iltalehden mielipidekirjoitus palautti sen taas mieleeni.

 Yleinen närkästyksen kohdehan oli se, että nuorten ei katsota siirtyvän tarpeeksi nopeasti toisen asteen opiskelupaikasta jatko-opintoihin. Etenkin välivuoden pitämistä paheksuttiin, kun nuori mieluummin reissaa pitkin Eurooppaa opiskelupaikan hakemisen sijaan.

 Kaipa tämäkin mielipide tulee taas pian ajankohtaiseksi ylioppilaskirjoitusten lähestyessä. Sitä ennen haluaisin kuitenkin itse heittää oman epämääräisen kommenttini asiasta. Tämä ei ole siis valitus, argumentti tai vaatimus, vaan mielipide:

 Nyt vittu oikeesti! Aletaan kyllä kaivaa itseämme aikamoiseen suohon, kun nuoret yritetään työntää suoraan opiskeluputken jälkeen työelämään odottamaan sitä koko ajan nousevaa eläkeikää.

 Lukiolaisen arki on haastavaa. Tämä siis jos haluaa oikeasti pysyä opinnoissa mukana. Siis pysyä mukana, ei menestyä, se vaatii jo jotain aivan muuta. Itse menetin jo kauan sitten oikeuden kutsua itseäni kunnolliseksi opiskelijaksi, olen tällä hetkellä siihen aivan liian laiska paska. Mutta siltikin lukio on täyttä työtä. Arki täyttyy oppitunneista, koulumatkoista ja kotitehtävistä, paljon muuhun ei jää aikaa. Keskimääräinen koulupäivän pituus on 6 tuntia, kotiläksyihin menee 3-6 tuntia. Joka päivä. Viikonloppu on saapuessaan pelastus, hetki jolloin ehtii vetää henkeä ja levätä juuri sen verran että jaksaa taas seuraavan viikon. Itselläni tämä aika on täyttä lepoa, turhaa ajan tappamista joka ei sisällä minkäänlaista rakentavaa tekemistä. Olisihan se mukava harrastaa jotain luovaa, mutta energia ja aika eivät yksinkertaisesti riitä niihin projekteihin joita haluaisi totetuttaa. Juoksulenkit ja muu pakollinen liikunta nyt mahtuu juuri ja juuri mukaan.

 Pitkien päivien lisäksi lukiolainen pääsee toki kokemaan myös muutakin painetta. Koeviikot, ei jumalauta! Viikkojen työ punnitaan nyt tässä aivokoppaa riipivässä koettelemuksessa. Helppoahan se toki sisimmässään on, reaaliaineissa pitää vain muistaa kaikki asiat joita kirja käsitteli, ja matemaattisissa aineissa pitää osata vastata tehtäviin joita ei ole ennen nähnytkään.

 Oletetaanpa nyt kuitenkin, että jaksat kunnialla läpi koulupäivistä, kotitehtävistä ja koeviikoista. Jos näin on niin hyvä, kaikki se työ oli vaivan arvoista.

Vitut

 Yo-kirjoitukset, aivan mahtavaa. Unohdetaan se koeviikkoihin keskittyvä viikkojen oppimäärä, Yo-kirjoitukset testaavat 12 VUODEN aikana kerättyjä tietoja. Se kaikki pitää hallita, yhdessä kokeessa, millään muulla ei ole väliä. 12 vuoden jälkeen sinulle isketään paperi eteen, annetaan 6 tuntia aikaa ja sanotaan: "Tuossa on, tämän perusteella me sitten päätetään millainen sun loppuelämästä tulee." Sitä tietomäärää, joka kirjoituksissa tulee hallita tuskin tarvitsee enää tässä painottaa. Ja menestyminenhän on tietenkin sattumanvaraista. Yhden oppilaan menestys voi hyvinkin riippua täysin siitä, millaisia kysymyksiä kokeessa kysytään juuri sinä vuonna. Ja arvosanathan tulevat Gaussin käyrän mukaan. Siis niiden arvo vaihtelee rändömisti joka vuosi. Kaveri joka olisi viime vuonna E:n arvoinen voikin joutua tyytyä M:ään, samalla kun siis joku huonommin pisteyttänyt sai paperiinsa E:n. Että ei mitään paineita, ei tässä mitata kun vain sun koko elämän arvoa.

 Tämän läpi me painetaan, me nuoret. Ei aikuiset, vaan nuoret, kuten meitä usein muistutetaan. Nuori, jolla olisi vielä paloa kokeilla uutta, mahdollisuus tehdä virheitä ja typeryyksiä, halutaan omistavan itsensä työlle, kuten aikuisetkin. Ja niinhän me tehdään, me painetaan lävitse ja me jaksetaan vaikka se olisikin luontoa vastaan. Ja me jaksetaan yhdestä syystä. Me jahdataan sitä haurasta illuusiota joka on vapaus. Me ajatellaan "sitten se on ohi", "sitten me ollaan vapaita nauttimaan, vapaita viemään meidän elämämme ihan mihin suuntaan tahansa". Sitä me halutaan, mutta hyvin harva meistä koskaan pääsee kiinni siihen. Vastuuta voi paeta, muttei koskaan karistaa ja ennemmin tai myöhemmin edessä ovat taas opiskelut, työpaikka, perhe, lapset, lainat ja ennen kuin huomaatkaan sinut on niillä kahlittu taas paikalleen. Kun on juossut putkessa niin pitkään, ei enää osaakaan lähteä ulos, ja elämällekin löytyy vain yksi ainoa suunta.

 Joten antakaa meidän olla lapsellisia, antakaa meidän tuhlata elämäämme. Antakaa meille vaikka vain vuosi, yksi vuosi aikaa tehdä typeryyksiä, rikkoa normeja ja nähdä maailmaa. Antakaa lasten olla lapsia. Antakaa mahdollisuus kokea erilaisuutta, ennakkoluulottomuutta ja seikkailua. Ehkä se riittää. Ehkä, jos näkisi vain vähänkin siitä, mitä kaikkea maailmalla on todella tarjota, ei sitä unohtaisi koskaan. Siitä mitä on nähnyt kehittyisi visio, elämänkatsomus, idea. Ihmiset kuolevat, firmat kaatuvat ja todistukset hapartuvat komeroissa mutta ideat, ne voivat elää ikuisesti. Niiden päälle on hyvä rakentaa elämä.