Kirjoitukset lähestyvät tässä vakionopeudella, ja vaikka jonkinlaista takapakkia onkin opiskelun tiimoilla tullut, uskon silti että kyllä näistä ainakin läpi mennään. Kesäkuun alussa olisi siis aika vetäistä lakki päähän ja tuumailla, että mitäs tässä sitten seuraavaksi.
Jo kahdentoista vuoden ajan opintojen suunta on ollut selkeä. Peruskoulu läpi, ja sieltä sitten lukioon. Tuntui luontevalta jatkaa yleissivistävää koulutusta, kun tuota päätä tuntui kuitenkin jonkin verran riittävän. Aiemminhan luulin tämän johtuvan jotenkin omasta fiksuudestani, mutta tähän mennessä on jo tajunnut, että pääasiassa asiaan on vaikuttanut se, että on ihan oikeasti jaksanut tehdä työtä. Joinain aikoina vähän enemmän, toisina vähän vähemmän.
Toiseen asteen koulutuksen jälkeen tulee eteen se oikea valinnan paikka. Peruskoulun jälkeen lätkäistiin periaatteessa kaksi korttia pöydälle, mutta nyt päästäänkin pelaamaan tosielämän viiskakkosta jatko-opintojen kanssa. Samaan pakkaan heitetään muuutkin elämänvalinnat; armeija, työpaikka ja välivuoden mahdollisuus. Tilanne ikäänkuin levähtää totaallisesti auki, eikä välttämättä vain huonossa mielessä.
Tarkastelen siis hieman tilannettani: Armeijan leluihin ja leikkeihin saan vielä odottaa pääsyä ensi vuoden tammikuuhun asti, joten tässä olisi noin yhdeksän kuukautta aikaa syljeskellä kattoon. Ensimmäimmäinen prioriteetti olisi työpaikka, toivottavasti. Ikävä kyllä, kun ynnätään yhteen pieni paikkakunta, maailmantalouden epävarmuus ja heikko työkokemus, huomataan mahiksien olevan jos jollainlailla ohkaiset. No, jaksetaan yrittää, ja kyllä fiksu aina tekemistä keksii. Ainakin on sitten kunnolla aikaa keskittyä kirjoittamiseen ja kuvaamiseen.
Mutta, sitten pääsemmekin ajassa armeijan jälkeen ja itse asian ytimeen: Jatko-opiskeluun. Niin, että mitäs tässä seuraavaksi alettaisiin pänttäämään. Itse olen siirtänyt ongelmaa vuosian saatossa vain myöhemmäksi; Tulevan ammatin päätän sen mukaan, mitkä aineet koulussa sujuvat parhaiten. Päätetään niiden perusteella jokin ala, ja ei kun vain paperit sisään. Mitään varsinaista unelmaduunia ei minulla edes lapsena ollut. Pelejä joskus halusin päästä kehittelemään, mutta koodaus ei koskaan vienyt mukanaan. Ja sehän nyt on selvää, että luovalla puolella ei työpaikkoja ole, eikä tule.
No, siinä lukion kakkosvuoden puolessavälissä tuli viimein laskettua yhteen yksi plus yksi. Kemia ja bilsa menee suht mukavasti, lähdenpä siis lukemaan biokemiaa. Nopean googlaussession jälkeen opiskeluvalinta hioutui vielä bioteknologiaksi. Tämä oli siis tähtäimessä vielä lukio-opintojen puolessavälissä.
Sitten raahasin itseni lukion pakolliselle amk-luennolle. Ajattelin, että media-alan koulutus voisi ainakin olla mielenkiintoista kuunneltavaa. Kun luento painottuikin markkinointiin, ja suunnitteluun, huomasin yllättäen olevani pettynyt. Mielessäni oli pyörinyt visio luovasta suunnittelusta, medianmuokkauksesta ja tuottamisesta. Luennon loppuun mennessä oli välähtänyt. Sehän olikin juuri sitä, mitä oikeasti halusin.
Oikeastaan mulla on aina ollut halu olla luova. Siitä asti, kun mulle on luettu pienenä satuja, mä oon keksinyt niitä itse. Jos en ole paperille saanut kirjoitettua, niin olen pyöritellyt niitä pääni sisällä. Kirjailijan ammatti on ollut unelmana koko ikäni ajan. Se on se mitä mä oikeasti haluan tehdä, jakaa elämyksiä, tunteita ja ajatuksia. Koulutehtävät on aina tullut lyötyä ylitse, opettaja käskee kirjoittamaan novelliin niin minä raapustan 18 sivun teoksen. Ei se bioteknologia koskaan ollut sitä mitä mä halusin, se oli sitä mihin mä tyydyin. Mutta enhän mä koskaan ajatellut, että siihen voisi jotenkin kouluttautua. Koulussa ainoa tapa valmistaa itseään luovan työn ammattiin on olla kympin kuvisoppilas, joka on syntynyt pensseli kädessään. Muille ainoa reitti on akateeminen, pää kirjoihin ja laskimet raksuttamaan. Mulle ei yksinkertaisesti koskaan ehdotettu, että mun kannattaisi yrittää hyödyntää mun luovia taitojani.
Nyt on siis määränpäänä ammattikorkeakoulun elokuvan ja videon koulutusohjelma. Ala kiinnostaa, ja se on hyvä kompromissi kirjoitustyön sijaan, johon liittyen ei oikein minkäänlaista koulusta saa. Journalimi olisi tokin yksi vaihtoehto, mutta pelkkä raa'an tiedon suodattaminen ei oikein koskaan ole kiinnostanut. Ongelma nyt on vaan se, että multa puuttu kaikenlainen tekninen osaaminen kuvallisen kerronnan saralta. Jonkinlaista paikkaamista olen pyrkinyt tekemään, mutta ohkaistahan se on ollut.
Että katsotaan nyt. Tässä olisi yhdeksän hakumahista, ennen kuin pitäisi se opiskelupaikka lyödä lukkoon. Jos ei onnista, niin onhan aina se bioteknologia varalla. Ja ei se työllistyminen kulttuurialla ole mitenkään turvattua, mutta toisaalta nykyäänhän alkaa olemaan vähän kaikki työt kiven alla. Jos mä vain töitä haluaisin, niin rupeaisin putkimieheksi. Tässä elämänvaiheessa on kuitenkin liian paljon aikaa pelata varman päälle. Jos mä en tähän nyt ryhtyisi, niin en mä sitä koskaan antaisi itelleni anteeksi.
