Sananen nuorista ja opiskeluista

Mieleeni muistuivat parin kuukauden takaiset tekstaripalstarähinät nuorten opiskeluista. Aihehan ei sinällään ole enää ajankohtainen, mutta tätä aihetta kommentoiva Iltalehden mielipidekirjoitus palautti sen taas mieleeni.

 Yleinen närkästyksen kohdehan oli se, että nuorten ei katsota siirtyvän tarpeeksi nopeasti toisen asteen opiskelupaikasta jatko-opintoihin. Etenkin välivuoden pitämistä paheksuttiin, kun nuori mieluummin reissaa pitkin Eurooppaa opiskelupaikan hakemisen sijaan.

 Kaipa tämäkin mielipide tulee taas pian ajankohtaiseksi ylioppilaskirjoitusten lähestyessä. Sitä ennen haluaisin kuitenkin itse heittää oman epämääräisen kommenttini asiasta. Tämä ei ole siis valitus, argumentti tai vaatimus, vaan mielipide:

 Nyt vittu oikeesti! Aletaan kyllä kaivaa itseämme aikamoiseen suohon, kun nuoret yritetään työntää suoraan opiskeluputken jälkeen työelämään odottamaan sitä koko ajan nousevaa eläkeikää.

 Lukiolaisen arki on haastavaa. Tämä siis jos haluaa oikeasti pysyä opinnoissa mukana. Siis pysyä mukana, ei menestyä, se vaatii jo jotain aivan muuta. Itse menetin jo kauan sitten oikeuden kutsua itseäni kunnolliseksi opiskelijaksi, olen tällä hetkellä siihen aivan liian laiska paska. Mutta siltikin lukio on täyttä työtä. Arki täyttyy oppitunneista, koulumatkoista ja kotitehtävistä, paljon muuhun ei jää aikaa. Keskimääräinen koulupäivän pituus on 6 tuntia, kotiläksyihin menee 3-6 tuntia. Joka päivä. Viikonloppu on saapuessaan pelastus, hetki jolloin ehtii vetää henkeä ja levätä juuri sen verran että jaksaa taas seuraavan viikon. Itselläni tämä aika on täyttä lepoa, turhaa ajan tappamista joka ei sisällä minkäänlaista rakentavaa tekemistä. Olisihan se mukava harrastaa jotain luovaa, mutta energia ja aika eivät yksinkertaisesti riitä niihin projekteihin joita haluaisi totetuttaa. Juoksulenkit ja muu pakollinen liikunta nyt mahtuu juuri ja juuri mukaan.

 Pitkien päivien lisäksi lukiolainen pääsee toki kokemaan myös muutakin painetta. Koeviikot, ei jumalauta! Viikkojen työ punnitaan nyt tässä aivokoppaa riipivässä koettelemuksessa. Helppoahan se toki sisimmässään on, reaaliaineissa pitää vain muistaa kaikki asiat joita kirja käsitteli, ja matemaattisissa aineissa pitää osata vastata tehtäviin joita ei ole ennen nähnytkään.

 Oletetaanpa nyt kuitenkin, että jaksat kunnialla läpi koulupäivistä, kotitehtävistä ja koeviikoista. Jos näin on niin hyvä, kaikki se työ oli vaivan arvoista.

Vitut

 Yo-kirjoitukset, aivan mahtavaa. Unohdetaan se koeviikkoihin keskittyvä viikkojen oppimäärä, Yo-kirjoitukset testaavat 12 VUODEN aikana kerättyjä tietoja. Se kaikki pitää hallita, yhdessä kokeessa, millään muulla ei ole väliä. 12 vuoden jälkeen sinulle isketään paperi eteen, annetaan 6 tuntia aikaa ja sanotaan: "Tuossa on, tämän perusteella me sitten päätetään millainen sun loppuelämästä tulee." Sitä tietomäärää, joka kirjoituksissa tulee hallita tuskin tarvitsee enää tässä painottaa. Ja menestyminenhän on tietenkin sattumanvaraista. Yhden oppilaan menestys voi hyvinkin riippua täysin siitä, millaisia kysymyksiä kokeessa kysytään juuri sinä vuonna. Ja arvosanathan tulevat Gaussin käyrän mukaan. Siis niiden arvo vaihtelee rändömisti joka vuosi. Kaveri joka olisi viime vuonna E:n arvoinen voikin joutua tyytyä M:ään, samalla kun siis joku huonommin pisteyttänyt sai paperiinsa E:n. Että ei mitään paineita, ei tässä mitata kun vain sun koko elämän arvoa.

 Tämän läpi me painetaan, me nuoret. Ei aikuiset, vaan nuoret, kuten meitä usein muistutetaan. Nuori, jolla olisi vielä paloa kokeilla uutta, mahdollisuus tehdä virheitä ja typeryyksiä, halutaan omistavan itsensä työlle, kuten aikuisetkin. Ja niinhän me tehdään, me painetaan lävitse ja me jaksetaan vaikka se olisikin luontoa vastaan. Ja me jaksetaan yhdestä syystä. Me jahdataan sitä haurasta illuusiota joka on vapaus. Me ajatellaan "sitten se on ohi", "sitten me ollaan vapaita nauttimaan, vapaita viemään meidän elämämme ihan mihin suuntaan tahansa". Sitä me halutaan, mutta hyvin harva meistä koskaan pääsee kiinni siihen. Vastuuta voi paeta, muttei koskaan karistaa ja ennemmin tai myöhemmin edessä ovat taas opiskelut, työpaikka, perhe, lapset, lainat ja ennen kuin huomaatkaan sinut on niillä kahlittu taas paikalleen. Kun on juossut putkessa niin pitkään, ei enää osaakaan lähteä ulos, ja elämällekin löytyy vain yksi ainoa suunta.

 Joten antakaa meidän olla lapsellisia, antakaa meidän tuhlata elämäämme. Antakaa meille vaikka vain vuosi, yksi vuosi aikaa tehdä typeryyksiä, rikkoa normeja ja nähdä maailmaa. Antakaa lasten olla lapsia. Antakaa mahdollisuus kokea erilaisuutta, ennakkoluulottomuutta ja seikkailua. Ehkä se riittää. Ehkä, jos näkisi vain vähänkin siitä, mitä kaikkea maailmalla on todella tarjota, ei sitä unohtaisi koskaan. Siitä mitä on nähnyt kehittyisi visio, elämänkatsomus, idea. Ihmiset kuolevat, firmat kaatuvat ja todistukset hapartuvat komeroissa mutta ideat, ne voivat elää ikuisesti. Niiden päälle on hyvä rakentaa elämä.