Peliarvostelu: Assassins Creed

ALKUSANAT

 Assassins Creed on Ubisoftin suuren luokan hittipeli joka julkaistiin ensimmäisen kerran PS3 ja XBOX360 marraskuun 13 päivä 2007 ja se aloitti jo neliosaisen Assassins Creed sarjan jonka kolmas osa ilmestyy tämän vuoden lokakuussa. Kyseessä on lajityypiltään sekava scifi/toiminta/hiiviskely/mysteeri –peli, jonka alussa päähenkilömme Desmond Miles kaapataan himmeän Aspergo-yhtiön toimesta, joka on hieman kuin Aperture Science jos sitä perustamassa olisi ollut Dan Brown.

 Yhtiö haluaa Desmondin elävän muinaisessa lähi-idässä tallustaneen esi-isänsä, Altair ibn-La’Ahadin geneettisiämuistoja mystisen Animus-koneen avulla. Syytä tähän emme tiedä, ja se selviää vasta pelin edetessä. Pelin aikana pääsemme siis tutkimaan muinaisen lähi-idän mysteerejä, hiipimään, ratsastamaan, kiipeämään ja puukottamaan kansalaisia selkään kuin poliitikko vaalikauden jälkeen.   

PELATTAVUUS

 Samoin kuin tarinan kanssa, myös pelattavuus saattaa sekoittaa ensikertalaisen. Ihmisjoukkoon sulautuminen ja huomiotta liikkuminen on iso osa Assassin Creedin pelimekaniikkaa, joten pelissä joutuukin jatkuvasti vuorottelemaan high profilen ja low profilen välillä.  High profilessa näppäimiä käytetään kiipeämiseen, miekaniskuihin ja juoksemiseen, kun taas low profilessa samoilla näppäimmillä työnnetään ihmisiä pois tieltä, sulaudutaan ihmismassaan ja piiloudutaan heinäkasoihin. Totutteleminen vie aikaa, mutta toimii lopulta.

 Pelattavuuden ydin on kahdessa toiminnossa: Vapaajuoksussa ja murhaamisessa. Vapaajuoksussa kiivetään seiniä pitkin, hypitään pitkin kattoja ja tasapainoillaan lankkujen päällä. Liikkuminen on toimivaa sekä aidosti hauskaa ja meno tuntuu yksinkertaisesti vapaalta, kun reitin paikan A ja B välillä voi määrittää itse. Tosin mestaritason assassiinille tapahtuu näköjään kömmähdyksiä aika useasti. Altair ei ilmeisesti osaa kurottaa kättään viivottimenmitan päässä olevaan kielekkeeseen, ja paikoitellen pieleen mennyt kiipeämisyritys saakin ystävämme hyppäämään seinästä poispäin, suoraan kaksikymmentä metriä alapuolella olevalle kadulle. Tämä ketuttaa erityisesti pelin hektisissä takaa-ajokohtauksissa.  Ja minkä HEMMETIN takia Veljekunnan koulutukseen ei kuulu uimatunnit, on se nyt pikkasen noloa kun mestarisalamurhaaja hukkuu jonkun kaverin uima-altaaseen!

 Murhaamisen voi hoitaa kahtia tapaa: Joko huomaamatta piilotetun terän kanssa tai avoimessa miekkataistelussa. Miekkataistelu toimii ihan okei melko yksinkertaisella hyökkäys-vastahyökkäys systeemillä, jota maustetaan myös muutamilla lisätempuilla. Tosin etenkin suuria joukkoja vastaan taistellessa vastahyökkäyksen ajoittaminen voi olla vaikeaa, ja kuolema tulee nopeasti. Yllättävää kyllä, tämä toimii myös pelin eduksi, sillä kun jokainen taistelu voi johtaa kuolemaan, tulee voittoja ja Altairin kykyjä arvostettua yhä enemmän. Kaveri ei ole mikään kolmannen maailmansodan supersotilas, vaan heppu jonka menestys nojaa taitoon ja tarkkuuteen.

 Puukotus on yllättävän hankalaa. Tämä siksi, että jos vartijat näkevät sinut nylkemässä jotakuta piruparkaa, helvetti pääsee valloilleen. Hankalaksi tämän tekee vielä se, ettei pelaajalla ole paljoakaan hajua siitä, kuinka kauas vartijat näkevät ja hälyttävätkö kadulla kulkevat ihmiset avun paikalle. Tämä johtaa helposti TODELLA turhauttaviin sivutehtäviin. Lisäksi varinaisten kohteiden salamurhaaminen huomaamatta tuntuu lähes mahdottomalta, sillä vartijoita on ripoteltu pitkin kaupunkia kymmenen metrin välein. Lisäksi vartijat ovat ilmeisen innokkaita lynkkamaan jokaisen, joka kaivaa nenäänsä liian nopeasti.

 TARINA

  Tarinan alussa Altair rikkoo salamurhaajien veljeskunnan pyhiä sääntöjä ja hänet riisutaan tästä syystä aseistaan ja asemastaan. Saadakseen ne takaisin hänen tulee murhata 6 alueen rauhaa uhkaavaa miestä mestarinsa käskystä. Tarinan aikana opimme kuitenkin lisää näistä kohteista ja Altair alkaa itsekin paitsi katua omaa ylimielisyyttään, myös epäilemään tekojensa oikeutusta. Miesten välinen salaperäinen yhteys selviää ajan mittaan ja samalla tarinaan sekoitetaan myös Raamatullisia aineksia ja myyttejä. Tähän kaikkeen on sitten vielä sidottu vuosituhansia vanha salajuoni,  mainitsinko jo että pelin tarina tuo mieleen Dan Brownin.

 Altairin seikkailujen välissä palataan aina paikka paikoin takaisin nykypäivään Desmondin luo. Nämä sinänsä toiminnattomat kohtaukset tasapainottavat hyvin tarinaa ja antavat mahdollisuuden hengähtää aina välillä. Samalla pyritään selvittämään lisää Aspergosta ja Salamurhaajien ja näiden vihollisjärjestön välisestä vuosituhansia pitkästä kamppailusta. Desmond on Altairiin verrattuna melko valju hahmo, mutta toisaalta tähän kaveriin on helpompi samaistua. Pelaajan tavoin Desmond on vaan tavallinen jannu ja haluaa ennen kaikkea vain tietää, että mitä v*ttua täällä oikein tapahtuu.

 Pelin tarina liikkuu eteenpäin melko mukavasti, ja vaikka onkin melko minimalistinen, se onneksi osaa panostaa yksityiskohtiin. Se tarina mitä on, toimii hyvin. Hahmot ovat persoonallisia eivät niin mustavalkoisia kuin olisi toivonut, filosofisia kysymyksiä heitetään ilmaan pelaajan pohdittavaksi, ääninäyttely joko toimii tai tyrmää ja salaliittoteoriakin on sopivan salaperäinen. Yksinkertaisesti sanottunan tarina kiehtoo ja jättää tahtomaan lisää.

 ULKONÄKÖ

  Peli näyttää näinkin vanhaksi tekeleeksi varsin hyvältä. Huippulaatua on turha lähteä hakemaan, mutta paljoakaan valittamisena aihetta ei ole. Lähi-idän tunnelma ja ajanjakso on saatu kopioitua hyvin ja pelin kaupungit ovat kaunista katsottavaa. Ne ovat paitsi suuria, myös monipuolisia ja täynnä elämää. Katuilla tungeksiva väkijoukko näyttää ja tuntuu aidolta ihmismassalta, mikä lisää tunnelmaa mukavasti. Ikävä kyllä samoja hahmomalleja kopioidaan melko tiuhasti  ympäri peliä, mikä tuntuu yllättävän laiskalta kun verrataan ympäristön monimuotoisuuteen. Samaan syssyyn voisi mainita, että kaikilla sivuhahmoilla tuntuu olevan vain viisi tai kuusi eri ääninäyttelijää.

 Valokeilan varastaa kuitenkin ulkonäöllisesti rikas ympäristö ja elävät kaupunkimaisemat. Tarkkailessa muinaista Jerusalemia täydessä loistossaan tornin nokasta ei voi kuin todeta, että kyllä nyt on kyse taiteesta.

 RAKENNE

 Rakenteeltaan peli on suoraviivainen, jopa ennalta-arvattava. Mestarilta saadaan jokaisen kappaleen alussa salamurhauskohde, joka piileksii jossain pelin kaupungeista. Pelaaja kiirehtii kaupunkiin, mutta joutuu suorittamaan vähintään kolme minitehtävää ennen kuin pääsee murhahommiin. Kaupunkia voi kuitenkin tutkia tällä aikaa vapaasti, ja tehtävissä on onneksi tarpeeksi valinnanvaraa kiinnostuksen pitämiseen. Likaisen työn jälkeen muisto keskeytyy, pelaaja leikkii Desmondin kanssa hieman ja palaa sitten Animukseen uuden tehtävän pariin. Pelin alussa ja lopussa tätä kaavaa sekoitetaan hieman. 

 Sama toisto uudelleen ja uudelleen käy melko tylsästi paikoitellen, mutta se ei missään vaiheessa ala varsinaisesti ottamaan päähän. Peli on sopivan lyhyt ja tiukka paketti, joten toistoa ei onneksi ehdi tulemaan liikaa. Lisäksi monet koukut, kuten salaperäinen juoni ja itse pelaamisen hauskuus kannustavat pelaamaan simppelistä kaavasta huolimatta. Kyseessä on toimiva rakenne, jossa pelielementit loksahtavat sopivasti kohdalleen ilman sen kummempia kompasteluja. 

 LOPPUSANAT

 Assassins Creed on selvästikin karkea, paikoitellen jopa raivostuttava peli. Siinä on kuitenkin tarpeeksi paljon hyviä puolia, kuten mielenkiintoinen tarina ja ympäristöt, pitämään koko elämyksen ehjänä ja toimivana. Näiden ansiosta peli kaikesta huolimatta mieleen positiivisena kokemuksena, ja petaa hyvän pohjan tuleville jatko-osille.

 ARVOSANA: 7/10