Olenkin jo aikaisemmin ehtinyt hehkuttamaan Biowaren Mass Effect -trilogiaa, mutta se ei suinkaan ole ainoa roolipeli joka on päässyt lähelle rinnassani sykkivää, pekoninrasvan täyttämää sydäntäni. Viime vuoden lopulla julkaistu Beteshdan Skyrim löysi tiensä myös minun kovalevylleni, ja iski noviisipelaajan tajuntaan kuin nuoli seikkailijan polveen. Nautin molemmista peleistä enemmän kuin mistään muista vuosiin. Eikä mikään ihme, onhan niillä monta yhteistä piirrettä: molemmat ovat isojen studioiden tuotoksia, jatko-osia ja ennen kaikkea roolipelejä.
Erityisesti tuo viimeinen ominaisuus kutkuttaa aivonystyröitäni. Voisi luulla, että pelit ovat samanlaisia sillä ne kuuluvat samaan kategoriaan. Näin ei kuitenkaan ole, ero on selvästi näkyvissä kuin olisi mustaa valkoisella. Nykyään roolipelit -otsikon alle mahtuu monenlaista väkerrystä, ja termi itsekin on alkanut hämärtymään. Mitkä asiat siis tekevät molemmista peleistä hyviä, ja mikä niitä erottaa?
Aloitetaan siististi aikajärjestyksestä ja tarkastellaan Skyrimia. Mikä tässä Beteshdan helmessä sai aikaan suuren kuohunnan ja hengen haukannan? Yksinkertaisesti sanottuna Skyrim on ISO. Siis aivan uskomattoman massiivinen. Pelaaja heitetään maagisen Skyrim -valtakunnan poliittisten sotkujen keskelle, sisällissodan tiimellykseen heti alussa, eikä juurikaan minkäänlaista kädestäpitämistä esiinny. Heti alussa voi vapaasti lähteä minne tahansa, oppia mitä tahansa ja tehdä mitä tahansa. Skyrimin valtakunnassa on yhdeksän suurkaupunkia ja lukuisia pikkukyliä, temppeleitä, luolastoja ja kiltoja joiden tutkiminen itsessään on useiden kymmenien tuntien urakka. Lisäksi (etenkin pelin alussa) pelaajan on lähes mahdotonta kulkea mihinkään suuntaan törmäämättä aina vain uuteen joukkoon apua tarvitsevia ihmisiä, joiden auttaminen tarjoaa taas lisää tehtävää. Lisätään tähän vielä 18 taitoa, joita kehitetään tasosta 1 tasoon 100 ja puhutaan jo satojen tuntien pituisesta pelielämyksestä.
Varsinkin siis pelin alkuvaiheissa kokemus on kuin isku lankulla päähän. Maailma tuntuu olevan niin suuri, ja tehtävää tuntuu olevan niin paljon, että sitä on vaikea uskoa. Voisiko olla, että tässä on nyt se roolipelaamisen Graalin Malja, aito, rikas ja elävä virtuaalimaailma?! No ei aivan. Katsokaas, Skyrim on tämän vertailun 'pitkä ja kapea'. Toisin sanoen se tarjoaa paljon tehtävää ja näpertelyä, mutta mitä laatuun tulee...
Edelleenkään Skyrim ei ole HUONO roolipeli, se on vain tietyn tyyppinen roolipeli. Itse huomasin, että pelikokemus oli autuain juuri alussa, jolloin mahdollista tehtävää tuntui olevan käsissä ääretön määrä. Mutta mitä pidemmälle pelasi, sitä selkeämmäksi asiat tulivat. Pelimaailman hahmot olivat persooniltaan kohtalaisia, ääninäyttely oli keskinkertaista, tehtävissä itsessään alkoi löytymään toistettuja kaavoja ja kaikesta lohikäärmetaistelusta huolimatta Skyrimissa tuntui tapahtuvan yllättävän vähän. Valtava valinnan mahdollisuus tarkoitti sitä, ettei pelaaja rajoitettu mitenkään, jonka takia minkäänlaisia merkittäviä muutoksia ei pelimaailmassa voinut tapahtua.
Yksinkertaisesti sanottuna maailma oli kuin ajassa pysähtynyt, eikä pelaajan teoilla tuntunut olevan vaikutusta tapahtumien kulkuun. Tätä peilaa myös eräs mielenkiintoinen suunnitteluvalinta, jonka vuoksi pelissä ei ollut lainkaan erikseen animoituja välinäytöksiä. Jälleen kerran, tämä tuntui rajoittavan tarinankerronnan mahdollisuuksia, kun kaikkien tapahtumien tuli pyöriä reaaliajassa samalla, kun pelaaja hallitsi hahmoaan. Osa 'välinäytöksistä' oli oikeastaan aika surkuhupaisaa katsottavaa.
Mass Effect puolestaan on toista maata, se on 'lyhyt mutta leveä'. Pelin perusmekaniikat ovat melko rajoitettuja; joko lampsitaan eteenpäin uutta ympäristöä tutkien ja vihulaisia pamautellen armeijan leivissä, tai tarkastellaan pelimaailman tapahtumia ja puhutaan hahmojen kanssa vapaa-ajalla. Näiden ohissa toki tehdään valintoja ja päätöksiä, jotka vaikuttavat pelin kulkuun. Pientä minipeliä ja muuta härpäkettäkin löytyy, mutta tässä ovat pelin kantavat ainekset.
Mutta kun ne on tehty niin hyvin! Eri tapahtumatpaikat ovat upeasti suunniteltuja, ja sisältävät yleensä oman minitarinansa, jos eivät ole sidoksissa suureen ja eeppiseen päätarinaan. Taistelu on monipuolista, aseita on useita tyyppejä, niitä voi kustomoida, uusia kykyjä ostetaan pisteillä, tiimikavereiden ominaisuuksia pitää osata hyödyntää oikealla tavalla ja erilaisten vihulaisten kanssa toimiminen vaativat taktista ajattelua. Verrattuna Skyrimin hiirennaputteluun tämä on JÄRJETTÖMÄN hauskaa.
Pelimaailma elää ja hengittää muuttuen koko ajan. Kyseessä on sota-aika ja koko galaksi on vaarassa pyyhkiytyä puhtaaksi kaikesta elävästä. Ympäri kulkiessa tapaa sodan uhreja, leskiä, sotilaita ja haavoittuneita joilla jokaisella on tarina kerrottavana. Ääninäyttely on ensiluokkaista ja etenkin pelin päähahmot ovat muistettavia ja persoonallisia. Näistä jokainen käy lisäksi pelin kulkiessa läpi omaa, henkilökohtaista kehitystään ja tarinakaartaan. Pelaaja kykenee myös itse vaikuttamaan siihen, millainen suhde hänellä on muiden hahmojen kanssa. Keskustelun tiimellyksessä annetaan useita eri vastausvaihtoehtoja, joista osa kehittää hahmojen suhteita, osa toimii viihdykkeenä, ja osa vaikuttaa koko galaksin kohtaloon.
Juuri näiden asioiden takia vaakakuppini laskeutuu Mass Effectin puolelle. Kyllä, peli ei tarjoa täydellistä vapautta, mutta se rajoittaa pelaajaa tarjotakseen tälle jotain muuta. Pelimaailma on pieni, mutta jokainen osa siitä tuntuu elävältä. Jokaisen kadulla kävelevä ihminen ei tarjoa apuaan pelaajalle, mutta ne jotka liittyvät Komentaja Shepardin matkaan ovat kumppaneita, joiden seurasta nauttii ja jotka oikeasti tuntuvat eläviltä persoonilta. Tämän lisää myös pelin tunteelista latausta, kun matkakumppanit joutuvat vaaraan, eivätkä aina selviä siitä.
Pelaajan valinnat ja toiminnat myös muokkaavat maailmaa, sulkien pois mahdollisuuksia ja avaten uusia. Tarina etenee jatkuvasti, kulkee eteenpäin, eikä yhtenä hetkenä ole mitään päätähuimaavaa määrää tekemisen mahdollisuuksia. Mutta juuri tämän takia se mitä tekee, tuntuu merkittävältä. Kun 20 tunnin jälkeen on taisteltu ihmisiä kaappaavia avaruusötököitä vastaan ja laukaistaan itsemurhatehtävä niiden pskiasiten pesään, jännitys tapissaan. Ja sitten kun kruisataan pesästä ulos, kaikki miehistön jäsenet hengissä ja pamautetaan se paska tuhannen nuuskaksi, on tunnelma katossa.
Mietitäänpä vielä lopuksi sanan 'roolipeli' alkuperää. Aikoinaanhan tämä viittasi Dungeons and Dragons - tyyppiseen lautapeleihin, joita varten koottiin, maalattiin ja keksittiin omat hahmot, joiden selviytymismahdollisuuksia arvailtiin sitten noppien ja monimutkaisten taulukoiden avulla. Jotenkin tuntuu, että Skyrim ja Mass Effect ovat ottaneet pohjakseen tästä perustasta eri ainekset. Skyrim panostaa nopanheittoon ja taulukoihin lukuisilla eri taidoillaan, rohdoillaan ja esineillään, kun taas Mass Effect panostaa hahmoihin käsikirjoituksellaan, elävällä maailmallaan ja elämää suuremmilla valinnoillaan. Toinen näistä on ottanut pohjakseen 'pelin' ja toinen 'roolin. Eikä siinä mitään, kukin tyylillään. Itse kuitenkin kuolaan sen verran hyvän tarinankerronnnan perään, että valitsisin Mass Effectin yli Skyrimin vaikka aina pelin aloittaakseni minun pitäisi lyödä kymmenenen ruosteista naulaa kämmenselkääni.
