Etsitään se vaikeampi tie

 Julkaistu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 1.6.2012

 Anna Voipio otti joukkosurmiin kantaa provosoivasti otsikoidulla mielipidekirjoituksellaan ”Taistelupeleillä koulutamme lapsistamme tappajia” (HS 30.6.2012). Voipion tekstistä sai sellaisen käsityksen, ettei kirjoittajalla itsellään ollut paljoa omakohtaista kokemusta peleistä ja pelaamisesta. Myös niiden vaikutuksista lapsiin oli tehty räikeitä väitöksiä, joita ei kuitenkaan jaksettu tukea millään tavalla.

 Pelien demonisointi ei ole uusi asia. Jokainen vuosikymmen on syyttänyt nuorten ongelmista nuorisoviihdettä sen useissa eri ilmenemismuodoissa. Ennen pelejä syntipukkina olivat elokuvat ja sitä enne rockmusiikki. Hiiri ja näppäimmistö eivät ”kouluta” kenestäkään ampujaan, kuten eivät myöskään rallikuskia tai tenniksen pelaajaa. Jokainen oikeaa asetta käyttänyt voi vahvistaa tämän.

 Pelit ovat viihdettä, eivätkä ne siksi usein edes pyri ”opettamaan” mitään. Jos lapsi todella hankkii elämänohjeensa Angry Birdistä, ei syynä ole pelaamisen paljous, vaan vanhempien  kasvatuksen puute. Eikö olisi jo aika lopettaa helppojen syiden etsiminen ja hyväksyä, ettei Hyvinkään joukkosurmien kaltaisia tapahtumia voida estää pelejä tai aseita kieltämällä? Niiden takana ovat vaikeasti havaittavat ja hoidettavat yhteiskunnalliset ongelmat ja nuorten pahoinvointi, joiden korjaamiseen vaaditaan valtava määrä aikaa, rahaa ja jatkuvaa huomiota. Siinä on se kapea polku, jolla meidän on kuljettava saadaksemme muutoksen aikaan.

Niko Nikkilä

Kevään 2012 ylioppilas ja peliharrastaja

Lohja

Skyrim ja Mass Effect: Pitkä ja kapea vastaan lyhyt ja leveä

 Lopettakaa se hihittäminen, tuossa otsikossa ei ollut mitään kaksimielistä!

 Olenkin jo aikaisemmin ehtinyt hehkuttamaan Biowaren Mass Effect -trilogiaa, mutta se ei suinkaan ole ainoa roolipeli joka on päässyt lähelle rinnassani sykkivää, pekoninrasvan täyttämää sydäntäni. Viime vuoden lopulla julkaistu Beteshdan Skyrim löysi tiensä myös minun kovalevylleni, ja iski noviisipelaajan tajuntaan kuin nuoli seikkailijan polveen. Nautin molemmista peleistä enemmän kuin mistään muista vuosiin. Eikä mikään  ihme, onhan niillä monta yhteistä piirrettä: molemmat ovat isojen studioiden tuotoksia, jatko-osia ja ennen kaikkea roolipelejä. 

 Erityisesti tuo viimeinen ominaisuus kutkuttaa aivonystyröitäni. Voisi luulla, että pelit ovat samanlaisia sillä ne kuuluvat samaan kategoriaan. Näin ei kuitenkaan ole, ero on selvästi näkyvissä kuin olisi mustaa valkoisella. Nykyään roolipelit -otsikon alle mahtuu monenlaista väkerrystä, ja termi itsekin on alkanut hämärtymään. Mitkä  asiat siis tekevät molemmista peleistä hyviä, ja mikä niitä erottaa?

 Aloitetaan siististi aikajärjestyksestä ja tarkastellaan Skyrimia. Mikä tässä Beteshdan helmessä sai aikaan suuren kuohunnan ja hengen haukannan? Yksinkertaisesti sanottuna Skyrim on ISO. Siis aivan uskomattoman massiivinen. Pelaaja heitetään maagisen Skyrim -valtakunnan poliittisten sotkujen keskelle, sisällissodan tiimellykseen heti alussa, eikä juurikaan minkäänlaista kädestäpitämistä esiinny. Heti alussa voi vapaasti lähteä minne tahansa, oppia mitä tahansa ja tehdä mitä tahansa. Skyrimin valtakunnassa on yhdeksän suurkaupunkia ja lukuisia pikkukyliä, temppeleitä, luolastoja ja kiltoja joiden tutkiminen itsessään on useiden kymmenien tuntien urakka. Lisäksi (etenkin pelin alussa) pelaajan on lähes mahdotonta kulkea mihinkään suuntaan törmäämättä aina vain uuteen joukkoon apua tarvitsevia ihmisiä, joiden auttaminen tarjoaa taas lisää tehtävää. Lisätään tähän vielä 18 taitoa, joita kehitetään tasosta 1 tasoon 100 ja puhutaan jo satojen tuntien pituisesta pelielämyksestä. 

 Varsinkin siis pelin alkuvaiheissa kokemus on kuin isku lankulla päähän. Maailma tuntuu olevan niin suuri, ja tehtävää tuntuu olevan niin paljon, että sitä on vaikea uskoa. Voisiko olla, että tässä on nyt se roolipelaamisen Graalin Malja, aito, rikas ja elävä virtuaalimaailma?! No ei aivan. Katsokaas, Skyrim on tämän vertailun 'pitkä ja kapea'. Toisin sanoen se tarjoaa paljon tehtävää ja näpertelyä, mutta mitä laatuun tulee...  

 Edelleenkään Skyrim ei ole HUONO roolipeli, se on vain tietyn tyyppinen roolipeli. Itse huomasin, että pelikokemus oli autuain juuri alussa, jolloin mahdollista tehtävää tuntui olevan käsissä ääretön määrä. Mutta mitä pidemmälle pelasi, sitä selkeämmäksi asiat tulivat. Pelimaailman hahmot olivat persooniltaan kohtalaisia, ääninäyttely oli keskinkertaista, tehtävissä itsessään alkoi löytymään toistettuja kaavoja ja kaikesta lohikäärmetaistelusta huolimatta Skyrimissa tuntui tapahtuvan yllättävän vähän. Valtava valinnan mahdollisuus tarkoitti sitä, ettei pelaaja rajoitettu mitenkään, jonka takia minkäänlaisia merkittäviä muutoksia ei pelimaailmassa voinut tapahtua. 

 Yksinkertaisesti sanottuna maailma oli kuin ajassa pysähtynyt, eikä pelaajan teoilla tuntunut olevan vaikutusta tapahtumien kulkuun. Tätä peilaa myös eräs mielenkiintoinen suunnitteluvalinta, jonka vuoksi pelissä ei ollut lainkaan erikseen animoituja välinäytöksiä. Jälleen kerran, tämä tuntui rajoittavan tarinankerronnan mahdollisuuksia, kun kaikkien tapahtumien tuli pyöriä reaaliajassa samalla, kun pelaaja hallitsi hahmoaan. Osa 'välinäytöksistä' oli oikeastaan aika surkuhupaisaa katsottavaa. 

 Mass Effect puolestaan on toista maata, se on 'lyhyt mutta leveä'. Pelin perusmekaniikat ovat melko rajoitettuja; joko lampsitaan eteenpäin uutta ympäristöä tutkien ja vihulaisia pamautellen armeijan leivissä, tai tarkastellaan pelimaailman tapahtumia ja puhutaan hahmojen kanssa vapaa-ajalla. Näiden ohissa toki tehdään valintoja ja päätöksiä, jotka vaikuttavat pelin kulkuun. Pientä minipeliä ja muuta härpäkettäkin löytyy, mutta tässä ovat pelin kantavat ainekset. 

 Mutta kun ne on tehty niin hyvin! Eri tapahtumatpaikat ovat upeasti suunniteltuja, ja sisältävät yleensä oman minitarinansa, jos eivät ole sidoksissa suureen ja eeppiseen päätarinaan. Taistelu on monipuolista, aseita on useita tyyppejä, niitä voi kustomoida, uusia kykyjä ostetaan pisteillä, tiimikavereiden ominaisuuksia pitää osata hyödyntää oikealla tavalla ja erilaisten vihulaisten kanssa toimiminen vaativat taktista ajattelua. Verrattuna Skyrimin hiirennaputteluun tämä on JÄRJETTÖMÄN hauskaa. 

 Pelimaailma elää ja hengittää muuttuen koko ajan. Kyseessä on sota-aika ja koko galaksi on vaarassa pyyhkiytyä puhtaaksi kaikesta elävästä. Ympäri kulkiessa tapaa sodan uhreja, leskiä, sotilaita ja haavoittuneita joilla jokaisella on tarina kerrottavana. Ääninäyttely on ensiluokkaista ja etenkin pelin päähahmot ovat muistettavia ja persoonallisia. Näistä jokainen käy lisäksi pelin kulkiessa läpi omaa, henkilökohtaista kehitystään ja tarinakaartaan. Pelaaja kykenee myös itse vaikuttamaan siihen, millainen suhde hänellä on muiden hahmojen kanssa. Keskustelun tiimellyksessä annetaan useita eri vastausvaihtoehtoja, joista osa kehittää hahmojen suhteita, osa toimii viihdykkeenä, ja osa vaikuttaa koko galaksin kohtaloon. 

 Juuri näiden asioiden takia vaakakuppini laskeutuu Mass Effectin puolelle. Kyllä, peli ei tarjoa täydellistä vapautta, mutta se rajoittaa pelaajaa tarjotakseen tälle jotain muuta. Pelimaailma on pieni, mutta jokainen osa siitä tuntuu elävältä. Jokaisen kadulla kävelevä ihminen ei tarjoa apuaan pelaajalle, mutta ne jotka liittyvät Komentaja Shepardin matkaan ovat kumppaneita, joiden seurasta nauttii ja jotka oikeasti tuntuvat eläviltä persoonilta. Tämän lisää myös pelin tunteelista latausta, kun matkakumppanit joutuvat vaaraan, eivätkä aina selviä siitä. 

 Pelaajan valinnat ja toiminnat myös muokkaavat maailmaa, sulkien pois mahdollisuuksia ja avaten uusia. Tarina etenee jatkuvasti, kulkee eteenpäin, eikä yhtenä hetkenä ole mitään päätähuimaavaa määrää tekemisen mahdollisuuksia. Mutta juuri tämän takia se mitä tekee, tuntuu merkittävältä. Kun 20 tunnin jälkeen on taisteltu ihmisiä kaappaavia avaruusötököitä vastaan ja laukaistaan itsemurhatehtävä niiden pskiasiten pesään, jännitys tapissaan. Ja sitten kun kruisataan pesästä ulos, kaikki miehistön jäsenet hengissä ja pamautetaan se paska tuhannen nuuskaksi, on tunnelma katossa. 

 Mietitäänpä vielä lopuksi sanan 'roolipeli' alkuperää. Aikoinaanhan tämä viittasi Dungeons and Dragons - tyyppiseen lautapeleihin, joita varten koottiin, maalattiin ja keksittiin omat hahmot, joiden selviytymismahdollisuuksia arvailtiin sitten noppien ja monimutkaisten taulukoiden avulla. Jotenkin tuntuu, että Skyrim ja Mass Effect ovat ottaneet pohjakseen tästä perustasta eri ainekset. Skyrim panostaa nopanheittoon ja taulukoihin lukuisilla eri taidoillaan, rohdoillaan ja esineillään, kun taas Mass Effect panostaa hahmoihin käsikirjoituksellaan, elävällä maailmallaan ja elämää suuremmilla valinnoillaan. Toinen näistä on ottanut pohjakseen 'pelin' ja toinen 'roolin. Eikä siinä mitään, kukin tyylillään. Itse kuitenkin kuolaan sen verran hyvän tarinankerronnnan perään, että valitsisin Mass Effectin yli Skyrimin vaikka aina pelin aloittaakseni minun pitäisi lyödä kymmenenen ruosteista naulaa kämmenselkääni.

Jälkijunassa: Kony 2012

 Internet on tässä vaiheessa se ainoa tutkimaton korpimaa, josta erilaiset tahot onnistuvat vielä löytämään uusia mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. Aikaisemmin tänä keväänä Invisible Children niminen järjestö julkaisi internetissä videon mainostamaan Kony 2012 kampanjaansa. Muutamassa kuukaudessa liike levisi netissä kuin paska meemi. Yhtäkkiä Youtuben videot suomalaisten säkkipillien sukuhistoriasta täyttyivät "Kony 2012" -kommenteilla. Tietenkään en voinut pitää näppejäni erossa tästäkään villityksestä, vaan ajauduin pikaisen googlauksen jälkeen kyseisen videon äärelle.

 Video itsessäänhän tähtää just eikä melkein vyön alle, ja on mitä karseinta nyyhkysoopaa mitä olla ja voi. Tahtoo sanoa, että sen perimmäisenä tarkoituksena on vedota kasojan tunteisiin. Koko 30 minuuttinen pätkä sisältää haikeaa musiikkia, kuvia afrikkalaisista lapsista, järjestön johtajan omia kotivideoita (alakouluikäisen poikansa kanssa) ja haastatteluja pelokkaiden lapsien kanssa. Näkeekö kukaan muu tässä jonkinlaista kaavaa.

 Nyt, olisi oikein mieltä ylentävää jos voisin sanoa olevani niin fiksu ihminen, ettei tällainen materiaali uppoaisi minuun. Tämä tekisi minusta kuitenkin paitsi tunteikkaan idiootin, myös valehtelijan. Niinhän siinä pääsi käymään, että video tempaisi mukaansa ja heti sen jälkeen oli niin hauras ja haikea ja järkyttynyt olo. Tätä kesti siis noin vartin verran, sitten googlasin uudelleen ja löysin jotain kontekstiakin asiaan liittyen.

 Oma asennoitumiseni koko ilmiöön liittyen on tervees skeptinen. Ei, en tiedä näistä asioista hevonkukkuakaan. Kyllä, olen luultavasti viimeinen ihminen jonka kannataisi tästä puhua. Toisaalta kyseessä on kampanja jonka ovat nostaneet julkisuuteen juuri minun kaltaiseni internet-nobodyt, joten kaipa meilläkin jonkinlaista uskottavuutta on.

 Asia, joka minua hankaa vastakarvaan on se yksinkertaisen kärjistetty tapa, jolla tämä monimutkainen poliittinen tilanne on esitetty; Jakakaa video twitterissä, ostakaa meiltä fanikrääsää ja pitäkää meteliä, niin Ugandasta saadaan taas Shangrli-La. Itse asiassa monet asiantuntijat ottivatkin kantaa järjestön väitteisiin pian videon esille pulpahtamisen jälkeen. Tätä kautta minulle muunmuassa selvisi, että

A) Joseph Kony on ollut viimeiset viisi vuotta kykkimässä Ugandan viidakossa paossa häntä jahtaavilta sotilailta eikä siis toimi enää aktiivisesti
B) Kony pitää enää hallussaan korkeintaan sataa lapsisotilasta, kun videossa oli puhe tuhansien sotilaiden armeijasta
C) Invisible Children tukee toiminnallaan Ugandan armeijaa, jota on syytetty vakavasta korruptiosta ja sotarikoksista
D) (Tämä on aika ilmiselvä) Järjestön tuloista 30% menee suoraan Ugandan olojen kehittämiseen, loput käytetään palkkojen maksuun ja tiedotuskampanjoihin

 Älkääkä luulko, että olen tarjoamassa tässä oikeaa ratkaisua, sillä en ole. Olen vain sitä mieltä, että tallasia aisoita käsiteltäessä esiin tulisi tuoda kaikki tekijät ja ratkaisuja tulisi arvoida kaikilta kanteilta. Itse en usko Konyn olevan ongelma, vaan pelkkä oire. Pohdinkin, voitaisiinko tällaista toimintaa estää tulevaisuudessa tehokkaammin ohjaamalla Invicible Children -järjestön tuotot kokonaisuudessaan maan infastruktuurin ja koulutusjärjestelmän kehittämiseen?

 Kenties pikkumaisin, mutta sinnikkäin asia joka nakertaa mieltäni tähän koko jupakkaan liittyen on se ajatustapa jota se levittää. Se täysin perusteeton auttamisen tunne, joka saa Facebookiaan päivittävät, vanhempiensa kotona asuvat nuoret luulemaan, että he tekevät oikeasti jotain hyödyllistä. Voin vannoa, koskaan ei ole hyvää omaatuntoa saanut hankittua halvemmalla. Ja se vielä ärsyttää, että on ihmisiä, jotka oikeasti tekevät jotain näiden asioiden hyväksi. Miehiä ja naisia, jotka uhraavat aikansa, rahansa, perheensä ja joskus elämänsä muiden auttamiseen. Sellaisia ihmisiä, joiden tasolle en varmaan itse pysty koskaan nousemaan.

 Niin ja mitenkäs tarina sitten jatkuu, saatiinko Kony kiinni? No, Obaman viime vuonna Ugandaan lähettämät 100 miestä tekevät yhä parhaansa, joten tsemppiä sinne vain. Samaan aikaan Invisible Chilren -järjestön keulamies Jason Russell pidätettiin itsensä paljastamisesta ja julkisella paikalla masturboimisesta. Tästä tuli sellainen farssi, ettei tiedä itkeä vaiko nauraa, ja kenen puolesta.

Pelit: Mitä on taide?

 Kirjoitin toissapäivänä peliarvostelun Ubisoftin Assassin Creedistä. Kirjoitellessani eräs tekstipätkä pysäytti ajatukseni hetkeksi; "Tarkkailessa muinaista Jerusalemia täydessä loistossaan tornin nokasta ei voi kuin todeta, että kyllä nyt on kyse taiteesta."  Olinko nyt hieman ylimielinen? Oliko pelin, jota objektiivisesti kuvailisin korkeintaan hyväksi, kuvailu tällä tavalla jo liioittelua? Saisiko kommentti ihmiset tuhahtelemaan epäuskossaan? Olenko vain omaan maailmaani eksynyt nörtti joka haluaa vain antaa taiteen leiman kaikelle arvostamalleen, vai oliko oikeasti jotain perää? Mitä edes on taide?

 Wikipediassa taiteesta puhutaan näin: "Taide on yksi kulttuurin peruskäsitteistä. Se koostuu erilaisten elementtien tarkoituksellisen järjestelyn tuloksista ja prosesseista, joilla pyritään vaikuttamaan tunteisiin tai ajatteluun subjektiivisella tasolla. Taide on ilmaisun, viestinnän, kannanoton ja mielihyvän tuottamisen väline." 

 Ainakin näiltä osin pelit voisivat hyvinkin olla taidetta, osittain. Nimittäin pelit, kuten monet muutkin ilmaisunmuodot, ovat varsin erilaisia toisiinsa verrattuna. Mona Lisa on esimerkki kuvataiteesta, mutta mites sitten se pulpetin reunaan piirtämäni kirkkovene? Sibeliuksen sinfonia on taidetta musiikin muodossa, mutta voiko samaa sanoa myös Justin Bieberin singleistä? 

 No ei kyllä voi, tässä vaiheessa tulee vetää taiteen ja viihteen raja. Eli vaikka jotkut pelit (ja piirrokset ja musiikkikappaleet) voivatkin viihdyttää, ei niitä välttämättä kannata tämän määritelmän mukaan kutsua taiteeksi. Super Mario Bros. on eräs pelimaailman kiistattomista klassikoista, ja se on aina ohjauksesta, visuaalisesta ilmeestä ja tasosuunnittelusta lähtien mestarillinen peli. Silti, vaikka se vangitseekin ruudun eteen aina uudellleen ja uudellen, ei se nosta kovinkaan suuria ajatuksia ja tunteita (raivo poislukien) esille. 

 Miksi siis kuvailin Assassin Creedin ulkonäköä näillä sanoilla? Yksinkertaisesti siitä syystä, että pelissä luotu muinainen Jerusalem oli niin häkellyttävän kaunis, uskottava ja henkeäsalpaava. Se oli kuin kolmiulotteinen maalaus, johon pystyi astumaan sisään. Viimeaikoina pelejä onkin arvosteltu vertaamalla niitä jo olemassaoleviin taidemuotoihin, kuten elokuviin. Eräs esiin putkahtanut termi, "interaktiivinen elokuvakokemus", kuvaa pelejä joissa kerronta on hyvin samanlaista elokuviin verrattuna aina kuvakulmista ja leikkauksista lähtien, mutta samalla pelaajalla on mahdollisuus vaikuttaa käynnissä oleviin tapahtumiin. Tästä hyvänä esimerkkinä on toissavuotinen Heavy Rain. 

 Ja tokihen peleissä on osa-alueita, joita voitaisiin pitää taiteena. Niissä nykyään jo lähes poikkeuksetta musiikkia, joka on isojen pelien kohdalla yleensä täyden orkesterin soittamaa. Pelien taustat ja ympäristöt luodaan maalausten ja piirrosten pohjalta, ainoa ero niissä on oikeastaan vain ylimääräinen ulottuvuus ja interaktiivisuus. Peliala työllistää jo enemmän näyttelijöitä kuin animaatio. 

 Mutta nämä kaikki osa-alueet voidaan irrottaa pelistä kokonaan ja ne olisivat silti "taidetta". Eli tästä tulee mieleen uusi kysymys; voivatko pelit itsessään, kaikkien näiden osa-alueiden summana luoda tunteita ja ajatuksia kuten muut taidemuodot? Voiko tämän kokemuksen takana olla jotain muuta kuin pelin kauniit maisemat tai hienot musiikkikappaleet?

 Tähän en osaa mitään varmaa sanoa, mutta voin jakaa oman henkilökohtaisen kokemukseni. Pari kuukautta sitten pelasin lävitse Biowaren ensiluokkaisen Mass Effect-trilogian. Heti ensimmäisen pelin jälkeen oli selvää, että kyseessä oli tarinankerrontaa jollaista en ollut koskaan ennen kokenut. Pelin hahmot, dialogi, maailma ja tapahtumat pyörivät mielessäni päivien ajan. Kakkososan lopussa eräs sivuhahmoista kuoli oman virheeni takia. Sormeni eivät koskaan olleet lentääneet koneen virtanapille nopeammin. Kyseessä oli hahmo, josta en edes kovinkaan välittänyt, mutta halusin silti pelastaa hänet. Miksi, en tiedä. Kolmasosa iski kovimmin. Se sai minut itkemään miehisiä kyyneleitä. Saanen huomauttaa, että tähän ei ole mikään muu 'taidemuoto' koskaan kyennyt, lukuunottamatta kahta elokuvaa. Tämän sai siis aikaan pelisarja, nuorten roskaviihde. 

 Varmaan lopputulokseen en siis tässä höpinässäni päässyt, mutta ainakin itse tiedän mitä olen pelien kautta tuntenut, ajatellut ja kokenut. Ja jokainen niistä on saanut minut arvostamaan alaa pikkaisen enemmän.

Peliarvostelu: Assassins Creed

ALKUSANAT

 Assassins Creed on Ubisoftin suuren luokan hittipeli joka julkaistiin ensimmäisen kerran PS3 ja XBOX360 marraskuun 13 päivä 2007 ja se aloitti jo neliosaisen Assassins Creed sarjan jonka kolmas osa ilmestyy tämän vuoden lokakuussa. Kyseessä on lajityypiltään sekava scifi/toiminta/hiiviskely/mysteeri –peli, jonka alussa päähenkilömme Desmond Miles kaapataan himmeän Aspergo-yhtiön toimesta, joka on hieman kuin Aperture Science jos sitä perustamassa olisi ollut Dan Brown.

 Yhtiö haluaa Desmondin elävän muinaisessa lähi-idässä tallustaneen esi-isänsä, Altair ibn-La’Ahadin geneettisiämuistoja mystisen Animus-koneen avulla. Syytä tähän emme tiedä, ja se selviää vasta pelin edetessä. Pelin aikana pääsemme siis tutkimaan muinaisen lähi-idän mysteerejä, hiipimään, ratsastamaan, kiipeämään ja puukottamaan kansalaisia selkään kuin poliitikko vaalikauden jälkeen.   

PELATTAVUUS

 Samoin kuin tarinan kanssa, myös pelattavuus saattaa sekoittaa ensikertalaisen. Ihmisjoukkoon sulautuminen ja huomiotta liikkuminen on iso osa Assassin Creedin pelimekaniikkaa, joten pelissä joutuukin jatkuvasti vuorottelemaan high profilen ja low profilen välillä.  High profilessa näppäimiä käytetään kiipeämiseen, miekaniskuihin ja juoksemiseen, kun taas low profilessa samoilla näppäimmillä työnnetään ihmisiä pois tieltä, sulaudutaan ihmismassaan ja piiloudutaan heinäkasoihin. Totutteleminen vie aikaa, mutta toimii lopulta.

 Pelattavuuden ydin on kahdessa toiminnossa: Vapaajuoksussa ja murhaamisessa. Vapaajuoksussa kiivetään seiniä pitkin, hypitään pitkin kattoja ja tasapainoillaan lankkujen päällä. Liikkuminen on toimivaa sekä aidosti hauskaa ja meno tuntuu yksinkertaisesti vapaalta, kun reitin paikan A ja B välillä voi määrittää itse. Tosin mestaritason assassiinille tapahtuu näköjään kömmähdyksiä aika useasti. Altair ei ilmeisesti osaa kurottaa kättään viivottimenmitan päässä olevaan kielekkeeseen, ja paikoitellen pieleen mennyt kiipeämisyritys saakin ystävämme hyppäämään seinästä poispäin, suoraan kaksikymmentä metriä alapuolella olevalle kadulle. Tämä ketuttaa erityisesti pelin hektisissä takaa-ajokohtauksissa.  Ja minkä HEMMETIN takia Veljekunnan koulutukseen ei kuulu uimatunnit, on se nyt pikkasen noloa kun mestarisalamurhaaja hukkuu jonkun kaverin uima-altaaseen!

 Murhaamisen voi hoitaa kahtia tapaa: Joko huomaamatta piilotetun terän kanssa tai avoimessa miekkataistelussa. Miekkataistelu toimii ihan okei melko yksinkertaisella hyökkäys-vastahyökkäys systeemillä, jota maustetaan myös muutamilla lisätempuilla. Tosin etenkin suuria joukkoja vastaan taistellessa vastahyökkäyksen ajoittaminen voi olla vaikeaa, ja kuolema tulee nopeasti. Yllättävää kyllä, tämä toimii myös pelin eduksi, sillä kun jokainen taistelu voi johtaa kuolemaan, tulee voittoja ja Altairin kykyjä arvostettua yhä enemmän. Kaveri ei ole mikään kolmannen maailmansodan supersotilas, vaan heppu jonka menestys nojaa taitoon ja tarkkuuteen.

 Puukotus on yllättävän hankalaa. Tämä siksi, että jos vartijat näkevät sinut nylkemässä jotakuta piruparkaa, helvetti pääsee valloilleen. Hankalaksi tämän tekee vielä se, ettei pelaajalla ole paljoakaan hajua siitä, kuinka kauas vartijat näkevät ja hälyttävätkö kadulla kulkevat ihmiset avun paikalle. Tämä johtaa helposti TODELLA turhauttaviin sivutehtäviin. Lisäksi varinaisten kohteiden salamurhaaminen huomaamatta tuntuu lähes mahdottomalta, sillä vartijoita on ripoteltu pitkin kaupunkia kymmenen metrin välein. Lisäksi vartijat ovat ilmeisen innokkaita lynkkamaan jokaisen, joka kaivaa nenäänsä liian nopeasti.

 TARINA

  Tarinan alussa Altair rikkoo salamurhaajien veljeskunnan pyhiä sääntöjä ja hänet riisutaan tästä syystä aseistaan ja asemastaan. Saadakseen ne takaisin hänen tulee murhata 6 alueen rauhaa uhkaavaa miestä mestarinsa käskystä. Tarinan aikana opimme kuitenkin lisää näistä kohteista ja Altair alkaa itsekin paitsi katua omaa ylimielisyyttään, myös epäilemään tekojensa oikeutusta. Miesten välinen salaperäinen yhteys selviää ajan mittaan ja samalla tarinaan sekoitetaan myös Raamatullisia aineksia ja myyttejä. Tähän kaikkeen on sitten vielä sidottu vuosituhansia vanha salajuoni,  mainitsinko jo että pelin tarina tuo mieleen Dan Brownin.

 Altairin seikkailujen välissä palataan aina paikka paikoin takaisin nykypäivään Desmondin luo. Nämä sinänsä toiminnattomat kohtaukset tasapainottavat hyvin tarinaa ja antavat mahdollisuuden hengähtää aina välillä. Samalla pyritään selvittämään lisää Aspergosta ja Salamurhaajien ja näiden vihollisjärjestön välisestä vuosituhansia pitkästä kamppailusta. Desmond on Altairiin verrattuna melko valju hahmo, mutta toisaalta tähän kaveriin on helpompi samaistua. Pelaajan tavoin Desmond on vaan tavallinen jannu ja haluaa ennen kaikkea vain tietää, että mitä v*ttua täällä oikein tapahtuu.

 Pelin tarina liikkuu eteenpäin melko mukavasti, ja vaikka onkin melko minimalistinen, se onneksi osaa panostaa yksityiskohtiin. Se tarina mitä on, toimii hyvin. Hahmot ovat persoonallisia eivät niin mustavalkoisia kuin olisi toivonut, filosofisia kysymyksiä heitetään ilmaan pelaajan pohdittavaksi, ääninäyttely joko toimii tai tyrmää ja salaliittoteoriakin on sopivan salaperäinen. Yksinkertaisesti sanottunan tarina kiehtoo ja jättää tahtomaan lisää.

 ULKONÄKÖ

  Peli näyttää näinkin vanhaksi tekeleeksi varsin hyvältä. Huippulaatua on turha lähteä hakemaan, mutta paljoakaan valittamisena aihetta ei ole. Lähi-idän tunnelma ja ajanjakso on saatu kopioitua hyvin ja pelin kaupungit ovat kaunista katsottavaa. Ne ovat paitsi suuria, myös monipuolisia ja täynnä elämää. Katuilla tungeksiva väkijoukko näyttää ja tuntuu aidolta ihmismassalta, mikä lisää tunnelmaa mukavasti. Ikävä kyllä samoja hahmomalleja kopioidaan melko tiuhasti  ympäri peliä, mikä tuntuu yllättävän laiskalta kun verrataan ympäristön monimuotoisuuteen. Samaan syssyyn voisi mainita, että kaikilla sivuhahmoilla tuntuu olevan vain viisi tai kuusi eri ääninäyttelijää.

 Valokeilan varastaa kuitenkin ulkonäöllisesti rikas ympäristö ja elävät kaupunkimaisemat. Tarkkailessa muinaista Jerusalemia täydessä loistossaan tornin nokasta ei voi kuin todeta, että kyllä nyt on kyse taiteesta.

 RAKENNE

 Rakenteeltaan peli on suoraviivainen, jopa ennalta-arvattava. Mestarilta saadaan jokaisen kappaleen alussa salamurhauskohde, joka piileksii jossain pelin kaupungeista. Pelaaja kiirehtii kaupunkiin, mutta joutuu suorittamaan vähintään kolme minitehtävää ennen kuin pääsee murhahommiin. Kaupunkia voi kuitenkin tutkia tällä aikaa vapaasti, ja tehtävissä on onneksi tarpeeksi valinnanvaraa kiinnostuksen pitämiseen. Likaisen työn jälkeen muisto keskeytyy, pelaaja leikkii Desmondin kanssa hieman ja palaa sitten Animukseen uuden tehtävän pariin. Pelin alussa ja lopussa tätä kaavaa sekoitetaan hieman. 

 Sama toisto uudelleen ja uudelleen käy melko tylsästi paikoitellen, mutta se ei missään vaiheessa ala varsinaisesti ottamaan päähän. Peli on sopivan lyhyt ja tiukka paketti, joten toistoa ei onneksi ehdi tulemaan liikaa. Lisäksi monet koukut, kuten salaperäinen juoni ja itse pelaamisen hauskuus kannustavat pelaamaan simppelistä kaavasta huolimatta. Kyseessä on toimiva rakenne, jossa pelielementit loksahtavat sopivasti kohdalleen ilman sen kummempia kompasteluja. 

 LOPPUSANAT

 Assassins Creed on selvästikin karkea, paikoitellen jopa raivostuttava peli. Siinä on kuitenkin tarpeeksi paljon hyviä puolia, kuten mielenkiintoinen tarina ja ympäristöt, pitämään koko elämyksen ehjänä ja toimivana. Näiden ansiosta peli kaikesta huolimatta mieleen positiivisena kokemuksena, ja petaa hyvän pohjan tuleville jatko-osille.

 ARVOSANA: 7/10

Uskonto: Tökitään tikulla muurahaispesää

 Ooukei, olen tanssinut tämän aiheen ympärillä mielessäni jo jonkin aikaa. Eilen silmääni osuivat kaksi samaan aihepiirin kuuluvaa, ihan mielenkiintoista uutisaihetta; Vatikaanin uusimmasta ohjenuorasta ja uskontoa käsittelevästä tutkimuksesta.

 Eka uutinen: Ottaahan se päähän, mutta tässä vaiheessa on vaikea enää yllättyä mistään. Paavin viimeisin kielto Afrikan kristityille kondomin käyttöön liittyen pohjusti tietä aika hyvin tälle paukulle. Sinänsä harmittaa, että ilmeisesti eräs vähäisistä järkevästi toimivista amerikkalaisista kristillisjärjestöistä joutuu silmätikuksi. Toisaalta kirkon kanta on ihan järkeenkäypä. Hyökkäykset aborttia ja homoseksuaaleja vastaan ovat suunnilleen ainoa ristiretki, jota kirkko pystyy vielä tänä päivänä ylläpitämään. 

 Tunkeutuminen ihmisten kohtuihin ja makuuhuoneisiin antaa mahdollisuuden hallita ihmisen vahvinta ja perimmäistä olemusta, seksuaalisutta. Se myös karsii tehokkaasti vastustuksen joukosta ne ihmiset, joita asia ei suoraan koske. Tarpeeksi moni ei yksinkertaisesti jaksa tai uskalla ajatella näitä asioita perinpohjin ennen kuin ne tulevat omalle kohdalle. Seksuaalisuus on myös aihepiiri jonka kirkko on pitänyt hyppysissään aina alusta pitäen, joten sen ennalta-asettamilla arvoilla on vielä vaikutusta ja auktoriteettiä yhteiskunnassa.

 Toinen uutinen: Sekä ilon, että surun tunteita. Itsehän olen ateisti, joten luonnollisesti on hienoa nähdä ihmisten kääntyvän sille kannalle, jota itse pidän oikeana ja järkevänä vaihtoehtona. Samalla tiedän, ettei tällä mitään käytännön vaikutusta ole. Niin kauan, kuin vielä se pieni osa ihmisistä, jotka valtaa käsissään perustavat toimintansa uskonnolliseen ajatteluun, saamme seurata näiden ideologioiden helmiä keskuudessamme. Tähän kuuluvat käytännössä poliitikot, mutta myös intohimoiset uskonnolliset liikkeet ja johtajat. 

 Ja ongelmahan ei itseasiassa ole uskonto sinänsä, niin järjenvastainen maailmankatsomus kuin se onkin, vaan uskonniset järjestöt. On turha tuhahtaa autiomaan yksinäiselle fakiirille, mutta kun tuhansien ja miljoonien ihmisten kokoinen järjestö pohjustaa koko elämänsä puhtaalle uskolle, on lopputulos jo räjähdysaltis. Heitetään sekaan vielä ikävässä tapauksessa karismaattinen johtaja, joka näkee kyseisessä uskonnossa keinon hallita muita, niin olemme jo aika kivisellä polulla. Uskonto itsessään melkoisen harmiton, paikoitellen jopa toivoa antava kapistus, mutta se on liian usein vain vallanpitäjien työkalu ja ihmisten elämää kahlitseva myllynkivi. 

 Uskonto itsessään, fiktiona ja sosiaalisena ilmiönä, on minulle ainakin aivan järjettömän kiinnostavaa. Uskonnot heijastavat arvoja ja yhteiskunnallista käyttäytymistä ja ne ovat loputtomien myyttien, tarinoiden ja taide-elämysten lähde. Niiden voimaa koskettaa ihmisten syvimpiä tunteita, ja jopa hallita niitä, ei voi kuin ihailla ja hämmästellä. Ikävä kyllä ongelmia ilmenee siinä vaiheessa, kun ihmiset eivät halua erottaa uskonnollista ajattelua yhteiskunnallisesta päätöksenteosta.

 Vierailin tänä syksynä Italiassa, ja halusin ehdottomasti käydä myös Vatikaanissa. Koko valtion arkkitehtuuri, taideaarteet ja olemus oli henkeäsalpaava, siitä huolimatta ja juurikin siksi että sen koko olemassaolo perustui uskonnolle. Juuri tämä kävi mielessäni lukiessani näitä artikkeleita ja sai mieleni hieman alakuloiseksi. On sääli, että ideologia joka kykenee synnyttämään näin paljon kaunista, saa aikaan myös niin paljon vahinkoa. Samalla asian ironinen laita tuli selväksi; toisin kuin Jeesus, Paavi asustaa palatsissaan kuin kuningas samalla, kun monet hänen uskonnollisista alamaistaan kärsivät köyhyydestä. Mietin, tuleeko uskonto koskaan enää inspiroimaan tämän kaltaisa kulttuurillisia elämyksiä. Syntyykö taiteeseen tyhjiö, vai opimmeko arvostamaan tieteen ja järjen kauneutta samalla tavalla, kuin uskontoja?

Breivik ja terrorismi

 Anders Breivikin oikeidenkäynti on täydessä vauhdissa, eikä minun tarvitse varmaankaan puhua miehestä sen enempää. Selvää on, että kyseessä on harhainen, rikkinäinen mies jonka teot ovat käsittämättömän raakoja.

 Enemmän tässä kiinnostaa se, että kyseessä on ensimmäinen ei-islmamistinen terrori-isku jota käsitellään mediassa näin kiivaasti, ja hyvästä syystä. Tämä on yksi niistä ainoista kerroista jolloin olen iloinen siitä, että iltapäivälehdet lypsävät aiheesta kaiken irti. Ihmisten on hyvä ymmärtää, ettei yhteiskunnallinen uhka tule aina ulkopuolelta.

  Eurooppahan ei ole terrorismin suhteen läheskään niin kärjistetty paikka kuin Yhdysvallat (jossa tämä tapaus on saanut muuten aika vähän mediahuomiota) ja kaikkien muslimien leimaaminen terroristeiksi ja päinvastoin on täällä päin onneksi ymmärretty jättää väliin. Silti uskon, että tämä tuli kaikille yllätyksenä. Terrorismi liitetään etenkin mediassa arabimaihin ja Lähi-Idästä sikiäviin terroristijärjestöihin, joten harva osasi odottaa Pohjoismaiden suurimman terrori-iskun nousevan maan sisältä.

 Ja niin traagista kuin tämä kaikki, on tärkeää tarkastastella asiaa myös käytännön tasolta. Mitä voimme oppia tästä tapahtumasta, ja mitä se kertoo meille tästä ajasta ja paikasta? No ensinnäkin sen, että turvallisuus on loppujen lopuksi vain harhaa, vaikkakin sitkeä sellainen. Breivik ei kuulunut mihinkään suureen järjestöön, organisaatioon tai poliittiseen liittoumaan (vaikka mies itse toisin väittääkin) jonka voisi laittaa suurennuslasin alle. Tämän teon takan oli yksi ainoa mieleltään epävakaa mies, joka uskoi puolustavansa maataan ulkopuolista uhkaa vastaan. Ja vaikka yhteiskunnan turvaverkkoa kudotaisiin kuinka tiheäksi, joku tulee aina putoamaan sen lävitse omaan harhaiseen todellisuuteensa. Vapauden hintana on ikuinen taistelu, ja yhteiskunnan täytyy osata piirtää raja turvallisuuden ja yksilönvapauden väliin. Kun haalitaan lisää yhtä, joudutaan antamaan pois vähän toista.

 Olen myös tyytyväinen siitä, että Breivik saatiin vangittua elävänä ja joutuu vastuuseen teoistaan. Propsit myös miehen puolustukselle, joka puolustaa oikeutta yhtä vahvasti kuin jutun syyttäjä. Tässä vaiheessa kukaan tuskin epäilee etteikö Breivik olisi syyllinen, mutta se ei olekaan jutun pointti. Oikeuden idea on siinä, että kaikki ovat tasa-arvoisia. Jopa tämä mies ansaitsee mahdollisuuden reiluun oikeidenkäyntiin. Uhrien puolesta on helppo puhua, mutta juuri syyllisten puolustaminen takaa yhteiskunnan tasa-arvon. Tässä on kyse periaatteista, ilman kunnon puolustusta Breivikin oikeudenkäynti ei ole mitään muuta kuin kostoretki omaisten puolesta. Myös tässä tapauksessa aiheen käsittelyä on hyvä verrata Jenkkilän terrorisminvastaiseen sotaan.

 Oikeudenkäynnin tulos selviää seuraavien kuukausien aikana, ja itse ainakin seuraan sitä mielenkiinnolla. Toisaalta toivon myös, että tuomion jälkeen asia uskalletaan haudata ja saattaa päätökseen. Liian usein tragedioista puhutaan pitkään, mutta opitaan liaan vähän.