Pelit: Mitä on taide?

 Kirjoitin toissapäivänä peliarvostelun Ubisoftin Assassin Creedistä. Kirjoitellessani eräs tekstipätkä pysäytti ajatukseni hetkeksi; "Tarkkailessa muinaista Jerusalemia täydessä loistossaan tornin nokasta ei voi kuin todeta, että kyllä nyt on kyse taiteesta."  Olinko nyt hieman ylimielinen? Oliko pelin, jota objektiivisesti kuvailisin korkeintaan hyväksi, kuvailu tällä tavalla jo liioittelua? Saisiko kommentti ihmiset tuhahtelemaan epäuskossaan? Olenko vain omaan maailmaani eksynyt nörtti joka haluaa vain antaa taiteen leiman kaikelle arvostamalleen, vai oliko oikeasti jotain perää? Mitä edes on taide?

 Wikipediassa taiteesta puhutaan näin: "Taide on yksi kulttuurin peruskäsitteistä. Se koostuu erilaisten elementtien tarkoituksellisen järjestelyn tuloksista ja prosesseista, joilla pyritään vaikuttamaan tunteisiin tai ajatteluun subjektiivisella tasolla. Taide on ilmaisun, viestinnän, kannanoton ja mielihyvän tuottamisen väline." 

 Ainakin näiltä osin pelit voisivat hyvinkin olla taidetta, osittain. Nimittäin pelit, kuten monet muutkin ilmaisunmuodot, ovat varsin erilaisia toisiinsa verrattuna. Mona Lisa on esimerkki kuvataiteesta, mutta mites sitten se pulpetin reunaan piirtämäni kirkkovene? Sibeliuksen sinfonia on taidetta musiikin muodossa, mutta voiko samaa sanoa myös Justin Bieberin singleistä? 

 No ei kyllä voi, tässä vaiheessa tulee vetää taiteen ja viihteen raja. Eli vaikka jotkut pelit (ja piirrokset ja musiikkikappaleet) voivatkin viihdyttää, ei niitä välttämättä kannata tämän määritelmän mukaan kutsua taiteeksi. Super Mario Bros. on eräs pelimaailman kiistattomista klassikoista, ja se on aina ohjauksesta, visuaalisesta ilmeestä ja tasosuunnittelusta lähtien mestarillinen peli. Silti, vaikka se vangitseekin ruudun eteen aina uudellleen ja uudellen, ei se nosta kovinkaan suuria ajatuksia ja tunteita (raivo poislukien) esille. 

 Miksi siis kuvailin Assassin Creedin ulkonäköä näillä sanoilla? Yksinkertaisesti siitä syystä, että pelissä luotu muinainen Jerusalem oli niin häkellyttävän kaunis, uskottava ja henkeäsalpaava. Se oli kuin kolmiulotteinen maalaus, johon pystyi astumaan sisään. Viimeaikoina pelejä onkin arvosteltu vertaamalla niitä jo olemassaoleviin taidemuotoihin, kuten elokuviin. Eräs esiin putkahtanut termi, "interaktiivinen elokuvakokemus", kuvaa pelejä joissa kerronta on hyvin samanlaista elokuviin verrattuna aina kuvakulmista ja leikkauksista lähtien, mutta samalla pelaajalla on mahdollisuus vaikuttaa käynnissä oleviin tapahtumiin. Tästä hyvänä esimerkkinä on toissavuotinen Heavy Rain. 

 Ja tokihen peleissä on osa-alueita, joita voitaisiin pitää taiteena. Niissä nykyään jo lähes poikkeuksetta musiikkia, joka on isojen pelien kohdalla yleensä täyden orkesterin soittamaa. Pelien taustat ja ympäristöt luodaan maalausten ja piirrosten pohjalta, ainoa ero niissä on oikeastaan vain ylimääräinen ulottuvuus ja interaktiivisuus. Peliala työllistää jo enemmän näyttelijöitä kuin animaatio. 

 Mutta nämä kaikki osa-alueet voidaan irrottaa pelistä kokonaan ja ne olisivat silti "taidetta". Eli tästä tulee mieleen uusi kysymys; voivatko pelit itsessään, kaikkien näiden osa-alueiden summana luoda tunteita ja ajatuksia kuten muut taidemuodot? Voiko tämän kokemuksen takana olla jotain muuta kuin pelin kauniit maisemat tai hienot musiikkikappaleet?

 Tähän en osaa mitään varmaa sanoa, mutta voin jakaa oman henkilökohtaisen kokemukseni. Pari kuukautta sitten pelasin lävitse Biowaren ensiluokkaisen Mass Effect-trilogian. Heti ensimmäisen pelin jälkeen oli selvää, että kyseessä oli tarinankerrontaa jollaista en ollut koskaan ennen kokenut. Pelin hahmot, dialogi, maailma ja tapahtumat pyörivät mielessäni päivien ajan. Kakkososan lopussa eräs sivuhahmoista kuoli oman virheeni takia. Sormeni eivät koskaan olleet lentääneet koneen virtanapille nopeammin. Kyseessä oli hahmo, josta en edes kovinkaan välittänyt, mutta halusin silti pelastaa hänet. Miksi, en tiedä. Kolmasosa iski kovimmin. Se sai minut itkemään miehisiä kyyneleitä. Saanen huomauttaa, että tähän ei ole mikään muu 'taidemuoto' koskaan kyennyt, lukuunottamatta kahta elokuvaa. Tämän sai siis aikaan pelisarja, nuorten roskaviihde. 

 Varmaan lopputulokseen en siis tässä höpinässäni päässyt, mutta ainakin itse tiedän mitä olen pelien kautta tuntenut, ajatellut ja kokenut. Ja jokainen niistä on saanut minut arvostamaan alaa pikkaisen enemmän.

Peliarvostelu: Assassins Creed

ALKUSANAT

 Assassins Creed on Ubisoftin suuren luokan hittipeli joka julkaistiin ensimmäisen kerran PS3 ja XBOX360 marraskuun 13 päivä 2007 ja se aloitti jo neliosaisen Assassins Creed sarjan jonka kolmas osa ilmestyy tämän vuoden lokakuussa. Kyseessä on lajityypiltään sekava scifi/toiminta/hiiviskely/mysteeri –peli, jonka alussa päähenkilömme Desmond Miles kaapataan himmeän Aspergo-yhtiön toimesta, joka on hieman kuin Aperture Science jos sitä perustamassa olisi ollut Dan Brown.

 Yhtiö haluaa Desmondin elävän muinaisessa lähi-idässä tallustaneen esi-isänsä, Altair ibn-La’Ahadin geneettisiämuistoja mystisen Animus-koneen avulla. Syytä tähän emme tiedä, ja se selviää vasta pelin edetessä. Pelin aikana pääsemme siis tutkimaan muinaisen lähi-idän mysteerejä, hiipimään, ratsastamaan, kiipeämään ja puukottamaan kansalaisia selkään kuin poliitikko vaalikauden jälkeen.   

PELATTAVUUS

 Samoin kuin tarinan kanssa, myös pelattavuus saattaa sekoittaa ensikertalaisen. Ihmisjoukkoon sulautuminen ja huomiotta liikkuminen on iso osa Assassin Creedin pelimekaniikkaa, joten pelissä joutuukin jatkuvasti vuorottelemaan high profilen ja low profilen välillä.  High profilessa näppäimiä käytetään kiipeämiseen, miekaniskuihin ja juoksemiseen, kun taas low profilessa samoilla näppäimmillä työnnetään ihmisiä pois tieltä, sulaudutaan ihmismassaan ja piiloudutaan heinäkasoihin. Totutteleminen vie aikaa, mutta toimii lopulta.

 Pelattavuuden ydin on kahdessa toiminnossa: Vapaajuoksussa ja murhaamisessa. Vapaajuoksussa kiivetään seiniä pitkin, hypitään pitkin kattoja ja tasapainoillaan lankkujen päällä. Liikkuminen on toimivaa sekä aidosti hauskaa ja meno tuntuu yksinkertaisesti vapaalta, kun reitin paikan A ja B välillä voi määrittää itse. Tosin mestaritason assassiinille tapahtuu näköjään kömmähdyksiä aika useasti. Altair ei ilmeisesti osaa kurottaa kättään viivottimenmitan päässä olevaan kielekkeeseen, ja paikoitellen pieleen mennyt kiipeämisyritys saakin ystävämme hyppäämään seinästä poispäin, suoraan kaksikymmentä metriä alapuolella olevalle kadulle. Tämä ketuttaa erityisesti pelin hektisissä takaa-ajokohtauksissa.  Ja minkä HEMMETIN takia Veljekunnan koulutukseen ei kuulu uimatunnit, on se nyt pikkasen noloa kun mestarisalamurhaaja hukkuu jonkun kaverin uima-altaaseen!

 Murhaamisen voi hoitaa kahtia tapaa: Joko huomaamatta piilotetun terän kanssa tai avoimessa miekkataistelussa. Miekkataistelu toimii ihan okei melko yksinkertaisella hyökkäys-vastahyökkäys systeemillä, jota maustetaan myös muutamilla lisätempuilla. Tosin etenkin suuria joukkoja vastaan taistellessa vastahyökkäyksen ajoittaminen voi olla vaikeaa, ja kuolema tulee nopeasti. Yllättävää kyllä, tämä toimii myös pelin eduksi, sillä kun jokainen taistelu voi johtaa kuolemaan, tulee voittoja ja Altairin kykyjä arvostettua yhä enemmän. Kaveri ei ole mikään kolmannen maailmansodan supersotilas, vaan heppu jonka menestys nojaa taitoon ja tarkkuuteen.

 Puukotus on yllättävän hankalaa. Tämä siksi, että jos vartijat näkevät sinut nylkemässä jotakuta piruparkaa, helvetti pääsee valloilleen. Hankalaksi tämän tekee vielä se, ettei pelaajalla ole paljoakaan hajua siitä, kuinka kauas vartijat näkevät ja hälyttävätkö kadulla kulkevat ihmiset avun paikalle. Tämä johtaa helposti TODELLA turhauttaviin sivutehtäviin. Lisäksi varinaisten kohteiden salamurhaaminen huomaamatta tuntuu lähes mahdottomalta, sillä vartijoita on ripoteltu pitkin kaupunkia kymmenen metrin välein. Lisäksi vartijat ovat ilmeisen innokkaita lynkkamaan jokaisen, joka kaivaa nenäänsä liian nopeasti.

 TARINA

  Tarinan alussa Altair rikkoo salamurhaajien veljeskunnan pyhiä sääntöjä ja hänet riisutaan tästä syystä aseistaan ja asemastaan. Saadakseen ne takaisin hänen tulee murhata 6 alueen rauhaa uhkaavaa miestä mestarinsa käskystä. Tarinan aikana opimme kuitenkin lisää näistä kohteista ja Altair alkaa itsekin paitsi katua omaa ylimielisyyttään, myös epäilemään tekojensa oikeutusta. Miesten välinen salaperäinen yhteys selviää ajan mittaan ja samalla tarinaan sekoitetaan myös Raamatullisia aineksia ja myyttejä. Tähän kaikkeen on sitten vielä sidottu vuosituhansia vanha salajuoni,  mainitsinko jo että pelin tarina tuo mieleen Dan Brownin.

 Altairin seikkailujen välissä palataan aina paikka paikoin takaisin nykypäivään Desmondin luo. Nämä sinänsä toiminnattomat kohtaukset tasapainottavat hyvin tarinaa ja antavat mahdollisuuden hengähtää aina välillä. Samalla pyritään selvittämään lisää Aspergosta ja Salamurhaajien ja näiden vihollisjärjestön välisestä vuosituhansia pitkästä kamppailusta. Desmond on Altairiin verrattuna melko valju hahmo, mutta toisaalta tähän kaveriin on helpompi samaistua. Pelaajan tavoin Desmond on vaan tavallinen jannu ja haluaa ennen kaikkea vain tietää, että mitä v*ttua täällä oikein tapahtuu.

 Pelin tarina liikkuu eteenpäin melko mukavasti, ja vaikka onkin melko minimalistinen, se onneksi osaa panostaa yksityiskohtiin. Se tarina mitä on, toimii hyvin. Hahmot ovat persoonallisia eivät niin mustavalkoisia kuin olisi toivonut, filosofisia kysymyksiä heitetään ilmaan pelaajan pohdittavaksi, ääninäyttely joko toimii tai tyrmää ja salaliittoteoriakin on sopivan salaperäinen. Yksinkertaisesti sanottunan tarina kiehtoo ja jättää tahtomaan lisää.

 ULKONÄKÖ

  Peli näyttää näinkin vanhaksi tekeleeksi varsin hyvältä. Huippulaatua on turha lähteä hakemaan, mutta paljoakaan valittamisena aihetta ei ole. Lähi-idän tunnelma ja ajanjakso on saatu kopioitua hyvin ja pelin kaupungit ovat kaunista katsottavaa. Ne ovat paitsi suuria, myös monipuolisia ja täynnä elämää. Katuilla tungeksiva väkijoukko näyttää ja tuntuu aidolta ihmismassalta, mikä lisää tunnelmaa mukavasti. Ikävä kyllä samoja hahmomalleja kopioidaan melko tiuhasti  ympäri peliä, mikä tuntuu yllättävän laiskalta kun verrataan ympäristön monimuotoisuuteen. Samaan syssyyn voisi mainita, että kaikilla sivuhahmoilla tuntuu olevan vain viisi tai kuusi eri ääninäyttelijää.

 Valokeilan varastaa kuitenkin ulkonäöllisesti rikas ympäristö ja elävät kaupunkimaisemat. Tarkkailessa muinaista Jerusalemia täydessä loistossaan tornin nokasta ei voi kuin todeta, että kyllä nyt on kyse taiteesta.

 RAKENNE

 Rakenteeltaan peli on suoraviivainen, jopa ennalta-arvattava. Mestarilta saadaan jokaisen kappaleen alussa salamurhauskohde, joka piileksii jossain pelin kaupungeista. Pelaaja kiirehtii kaupunkiin, mutta joutuu suorittamaan vähintään kolme minitehtävää ennen kuin pääsee murhahommiin. Kaupunkia voi kuitenkin tutkia tällä aikaa vapaasti, ja tehtävissä on onneksi tarpeeksi valinnanvaraa kiinnostuksen pitämiseen. Likaisen työn jälkeen muisto keskeytyy, pelaaja leikkii Desmondin kanssa hieman ja palaa sitten Animukseen uuden tehtävän pariin. Pelin alussa ja lopussa tätä kaavaa sekoitetaan hieman. 

 Sama toisto uudelleen ja uudelleen käy melko tylsästi paikoitellen, mutta se ei missään vaiheessa ala varsinaisesti ottamaan päähän. Peli on sopivan lyhyt ja tiukka paketti, joten toistoa ei onneksi ehdi tulemaan liikaa. Lisäksi monet koukut, kuten salaperäinen juoni ja itse pelaamisen hauskuus kannustavat pelaamaan simppelistä kaavasta huolimatta. Kyseessä on toimiva rakenne, jossa pelielementit loksahtavat sopivasti kohdalleen ilman sen kummempia kompasteluja. 

 LOPPUSANAT

 Assassins Creed on selvästikin karkea, paikoitellen jopa raivostuttava peli. Siinä on kuitenkin tarpeeksi paljon hyviä puolia, kuten mielenkiintoinen tarina ja ympäristöt, pitämään koko elämyksen ehjänä ja toimivana. Näiden ansiosta peli kaikesta huolimatta mieleen positiivisena kokemuksena, ja petaa hyvän pohjan tuleville jatko-osille.

 ARVOSANA: 7/10

Uskonto: Tökitään tikulla muurahaispesää

 Ooukei, olen tanssinut tämän aiheen ympärillä mielessäni jo jonkin aikaa. Eilen silmääni osuivat kaksi samaan aihepiirin kuuluvaa, ihan mielenkiintoista uutisaihetta; Vatikaanin uusimmasta ohjenuorasta ja uskontoa käsittelevästä tutkimuksesta.

 Eka uutinen: Ottaahan se päähän, mutta tässä vaiheessa on vaikea enää yllättyä mistään. Paavin viimeisin kielto Afrikan kristityille kondomin käyttöön liittyen pohjusti tietä aika hyvin tälle paukulle. Sinänsä harmittaa, että ilmeisesti eräs vähäisistä järkevästi toimivista amerikkalaisista kristillisjärjestöistä joutuu silmätikuksi. Toisaalta kirkon kanta on ihan järkeenkäypä. Hyökkäykset aborttia ja homoseksuaaleja vastaan ovat suunnilleen ainoa ristiretki, jota kirkko pystyy vielä tänä päivänä ylläpitämään. 

 Tunkeutuminen ihmisten kohtuihin ja makuuhuoneisiin antaa mahdollisuuden hallita ihmisen vahvinta ja perimmäistä olemusta, seksuaalisutta. Se myös karsii tehokkaasti vastustuksen joukosta ne ihmiset, joita asia ei suoraan koske. Tarpeeksi moni ei yksinkertaisesti jaksa tai uskalla ajatella näitä asioita perinpohjin ennen kuin ne tulevat omalle kohdalle. Seksuaalisuus on myös aihepiiri jonka kirkko on pitänyt hyppysissään aina alusta pitäen, joten sen ennalta-asettamilla arvoilla on vielä vaikutusta ja auktoriteettiä yhteiskunnassa.

 Toinen uutinen: Sekä ilon, että surun tunteita. Itsehän olen ateisti, joten luonnollisesti on hienoa nähdä ihmisten kääntyvän sille kannalle, jota itse pidän oikeana ja järkevänä vaihtoehtona. Samalla tiedän, ettei tällä mitään käytännön vaikutusta ole. Niin kauan, kuin vielä se pieni osa ihmisistä, jotka valtaa käsissään perustavat toimintansa uskonnolliseen ajatteluun, saamme seurata näiden ideologioiden helmiä keskuudessamme. Tähän kuuluvat käytännössä poliitikot, mutta myös intohimoiset uskonnolliset liikkeet ja johtajat. 

 Ja ongelmahan ei itseasiassa ole uskonto sinänsä, niin järjenvastainen maailmankatsomus kuin se onkin, vaan uskonniset järjestöt. On turha tuhahtaa autiomaan yksinäiselle fakiirille, mutta kun tuhansien ja miljoonien ihmisten kokoinen järjestö pohjustaa koko elämänsä puhtaalle uskolle, on lopputulos jo räjähdysaltis. Heitetään sekaan vielä ikävässä tapauksessa karismaattinen johtaja, joka näkee kyseisessä uskonnossa keinon hallita muita, niin olemme jo aika kivisellä polulla. Uskonto itsessään melkoisen harmiton, paikoitellen jopa toivoa antava kapistus, mutta se on liian usein vain vallanpitäjien työkalu ja ihmisten elämää kahlitseva myllynkivi. 

 Uskonto itsessään, fiktiona ja sosiaalisena ilmiönä, on minulle ainakin aivan järjettömän kiinnostavaa. Uskonnot heijastavat arvoja ja yhteiskunnallista käyttäytymistä ja ne ovat loputtomien myyttien, tarinoiden ja taide-elämysten lähde. Niiden voimaa koskettaa ihmisten syvimpiä tunteita, ja jopa hallita niitä, ei voi kuin ihailla ja hämmästellä. Ikävä kyllä ongelmia ilmenee siinä vaiheessa, kun ihmiset eivät halua erottaa uskonnollista ajattelua yhteiskunnallisesta päätöksenteosta.

 Vierailin tänä syksynä Italiassa, ja halusin ehdottomasti käydä myös Vatikaanissa. Koko valtion arkkitehtuuri, taideaarteet ja olemus oli henkeäsalpaava, siitä huolimatta ja juurikin siksi että sen koko olemassaolo perustui uskonnolle. Juuri tämä kävi mielessäni lukiessani näitä artikkeleita ja sai mieleni hieman alakuloiseksi. On sääli, että ideologia joka kykenee synnyttämään näin paljon kaunista, saa aikaan myös niin paljon vahinkoa. Samalla asian ironinen laita tuli selväksi; toisin kuin Jeesus, Paavi asustaa palatsissaan kuin kuningas samalla, kun monet hänen uskonnollisista alamaistaan kärsivät köyhyydestä. Mietin, tuleeko uskonto koskaan enää inspiroimaan tämän kaltaisa kulttuurillisia elämyksiä. Syntyykö taiteeseen tyhjiö, vai opimmeko arvostamaan tieteen ja järjen kauneutta samalla tavalla, kuin uskontoja?

Breivik ja terrorismi

 Anders Breivikin oikeidenkäynti on täydessä vauhdissa, eikä minun tarvitse varmaankaan puhua miehestä sen enempää. Selvää on, että kyseessä on harhainen, rikkinäinen mies jonka teot ovat käsittämättömän raakoja.

 Enemmän tässä kiinnostaa se, että kyseessä on ensimmäinen ei-islmamistinen terrori-isku jota käsitellään mediassa näin kiivaasti, ja hyvästä syystä. Tämä on yksi niistä ainoista kerroista jolloin olen iloinen siitä, että iltapäivälehdet lypsävät aiheesta kaiken irti. Ihmisten on hyvä ymmärtää, ettei yhteiskunnallinen uhka tule aina ulkopuolelta.

  Eurooppahan ei ole terrorismin suhteen läheskään niin kärjistetty paikka kuin Yhdysvallat (jossa tämä tapaus on saanut muuten aika vähän mediahuomiota) ja kaikkien muslimien leimaaminen terroristeiksi ja päinvastoin on täällä päin onneksi ymmärretty jättää väliin. Silti uskon, että tämä tuli kaikille yllätyksenä. Terrorismi liitetään etenkin mediassa arabimaihin ja Lähi-Idästä sikiäviin terroristijärjestöihin, joten harva osasi odottaa Pohjoismaiden suurimman terrori-iskun nousevan maan sisältä.

 Ja niin traagista kuin tämä kaikki, on tärkeää tarkastastella asiaa myös käytännön tasolta. Mitä voimme oppia tästä tapahtumasta, ja mitä se kertoo meille tästä ajasta ja paikasta? No ensinnäkin sen, että turvallisuus on loppujen lopuksi vain harhaa, vaikkakin sitkeä sellainen. Breivik ei kuulunut mihinkään suureen järjestöön, organisaatioon tai poliittiseen liittoumaan (vaikka mies itse toisin väittääkin) jonka voisi laittaa suurennuslasin alle. Tämän teon takan oli yksi ainoa mieleltään epävakaa mies, joka uskoi puolustavansa maataan ulkopuolista uhkaa vastaan. Ja vaikka yhteiskunnan turvaverkkoa kudotaisiin kuinka tiheäksi, joku tulee aina putoamaan sen lävitse omaan harhaiseen todellisuuteensa. Vapauden hintana on ikuinen taistelu, ja yhteiskunnan täytyy osata piirtää raja turvallisuuden ja yksilönvapauden väliin. Kun haalitaan lisää yhtä, joudutaan antamaan pois vähän toista.

 Olen myös tyytyväinen siitä, että Breivik saatiin vangittua elävänä ja joutuu vastuuseen teoistaan. Propsit myös miehen puolustukselle, joka puolustaa oikeutta yhtä vahvasti kuin jutun syyttäjä. Tässä vaiheessa kukaan tuskin epäilee etteikö Breivik olisi syyllinen, mutta se ei olekaan jutun pointti. Oikeuden idea on siinä, että kaikki ovat tasa-arvoisia. Jopa tämä mies ansaitsee mahdollisuuden reiluun oikeidenkäyntiin. Uhrien puolesta on helppo puhua, mutta juuri syyllisten puolustaminen takaa yhteiskunnan tasa-arvon. Tässä on kyse periaatteista, ilman kunnon puolustusta Breivikin oikeudenkäynti ei ole mitään muuta kuin kostoretki omaisten puolesta. Myös tässä tapauksessa aiheen käsittelyä on hyvä verrata Jenkkilän terrorisminvastaiseen sotaan.

 Oikeudenkäynnin tulos selviää seuraavien kuukausien aikana, ja itse ainakin seuraan sitä mielenkiinnolla. Toisaalta toivon myös, että tuomion jälkeen asia uskalletaan haudata ja saattaa päätökseen. Liian usein tragedioista puhutaan pitkään, mutta opitaan liaan vähän.