Pelit: Mitä on taide?

 Kirjoitin toissapäivänä peliarvostelun Ubisoftin Assassin Creedistä. Kirjoitellessani eräs tekstipätkä pysäytti ajatukseni hetkeksi; "Tarkkailessa muinaista Jerusalemia täydessä loistossaan tornin nokasta ei voi kuin todeta, että kyllä nyt on kyse taiteesta."  Olinko nyt hieman ylimielinen? Oliko pelin, jota objektiivisesti kuvailisin korkeintaan hyväksi, kuvailu tällä tavalla jo liioittelua? Saisiko kommentti ihmiset tuhahtelemaan epäuskossaan? Olenko vain omaan maailmaani eksynyt nörtti joka haluaa vain antaa taiteen leiman kaikelle arvostamalleen, vai oliko oikeasti jotain perää? Mitä edes on taide?

 Wikipediassa taiteesta puhutaan näin: "Taide on yksi kulttuurin peruskäsitteistä. Se koostuu erilaisten elementtien tarkoituksellisen järjestelyn tuloksista ja prosesseista, joilla pyritään vaikuttamaan tunteisiin tai ajatteluun subjektiivisella tasolla. Taide on ilmaisun, viestinnän, kannanoton ja mielihyvän tuottamisen väline." 

 Ainakin näiltä osin pelit voisivat hyvinkin olla taidetta, osittain. Nimittäin pelit, kuten monet muutkin ilmaisunmuodot, ovat varsin erilaisia toisiinsa verrattuna. Mona Lisa on esimerkki kuvataiteesta, mutta mites sitten se pulpetin reunaan piirtämäni kirkkovene? Sibeliuksen sinfonia on taidetta musiikin muodossa, mutta voiko samaa sanoa myös Justin Bieberin singleistä? 

 No ei kyllä voi, tässä vaiheessa tulee vetää taiteen ja viihteen raja. Eli vaikka jotkut pelit (ja piirrokset ja musiikkikappaleet) voivatkin viihdyttää, ei niitä välttämättä kannata tämän määritelmän mukaan kutsua taiteeksi. Super Mario Bros. on eräs pelimaailman kiistattomista klassikoista, ja se on aina ohjauksesta, visuaalisesta ilmeestä ja tasosuunnittelusta lähtien mestarillinen peli. Silti, vaikka se vangitseekin ruudun eteen aina uudellleen ja uudellen, ei se nosta kovinkaan suuria ajatuksia ja tunteita (raivo poislukien) esille. 

 Miksi siis kuvailin Assassin Creedin ulkonäköä näillä sanoilla? Yksinkertaisesti siitä syystä, että pelissä luotu muinainen Jerusalem oli niin häkellyttävän kaunis, uskottava ja henkeäsalpaava. Se oli kuin kolmiulotteinen maalaus, johon pystyi astumaan sisään. Viimeaikoina pelejä onkin arvosteltu vertaamalla niitä jo olemassaoleviin taidemuotoihin, kuten elokuviin. Eräs esiin putkahtanut termi, "interaktiivinen elokuvakokemus", kuvaa pelejä joissa kerronta on hyvin samanlaista elokuviin verrattuna aina kuvakulmista ja leikkauksista lähtien, mutta samalla pelaajalla on mahdollisuus vaikuttaa käynnissä oleviin tapahtumiin. Tästä hyvänä esimerkkinä on toissavuotinen Heavy Rain. 

 Ja tokihen peleissä on osa-alueita, joita voitaisiin pitää taiteena. Niissä nykyään jo lähes poikkeuksetta musiikkia, joka on isojen pelien kohdalla yleensä täyden orkesterin soittamaa. Pelien taustat ja ympäristöt luodaan maalausten ja piirrosten pohjalta, ainoa ero niissä on oikeastaan vain ylimääräinen ulottuvuus ja interaktiivisuus. Peliala työllistää jo enemmän näyttelijöitä kuin animaatio. 

 Mutta nämä kaikki osa-alueet voidaan irrottaa pelistä kokonaan ja ne olisivat silti "taidetta". Eli tästä tulee mieleen uusi kysymys; voivatko pelit itsessään, kaikkien näiden osa-alueiden summana luoda tunteita ja ajatuksia kuten muut taidemuodot? Voiko tämän kokemuksen takana olla jotain muuta kuin pelin kauniit maisemat tai hienot musiikkikappaleet?

 Tähän en osaa mitään varmaa sanoa, mutta voin jakaa oman henkilökohtaisen kokemukseni. Pari kuukautta sitten pelasin lävitse Biowaren ensiluokkaisen Mass Effect-trilogian. Heti ensimmäisen pelin jälkeen oli selvää, että kyseessä oli tarinankerrontaa jollaista en ollut koskaan ennen kokenut. Pelin hahmot, dialogi, maailma ja tapahtumat pyörivät mielessäni päivien ajan. Kakkososan lopussa eräs sivuhahmoista kuoli oman virheeni takia. Sormeni eivät koskaan olleet lentääneet koneen virtanapille nopeammin. Kyseessä oli hahmo, josta en edes kovinkaan välittänyt, mutta halusin silti pelastaa hänet. Miksi, en tiedä. Kolmasosa iski kovimmin. Se sai minut itkemään miehisiä kyyneleitä. Saanen huomauttaa, että tähän ei ole mikään muu 'taidemuoto' koskaan kyennyt, lukuunottamatta kahta elokuvaa. Tämän sai siis aikaan pelisarja, nuorten roskaviihde. 

 Varmaan lopputulokseen en siis tässä höpinässäni päässyt, mutta ainakin itse tiedän mitä olen pelien kautta tuntenut, ajatellut ja kokenut. Ja jokainen niistä on saanut minut arvostamaan alaa pikkaisen enemmän.

Peliarvostelu: Assassins Creed

ALKUSANAT

 Assassins Creed on Ubisoftin suuren luokan hittipeli joka julkaistiin ensimmäisen kerran PS3 ja XBOX360 marraskuun 13 päivä 2007 ja se aloitti jo neliosaisen Assassins Creed sarjan jonka kolmas osa ilmestyy tämän vuoden lokakuussa. Kyseessä on lajityypiltään sekava scifi/toiminta/hiiviskely/mysteeri –peli, jonka alussa päähenkilömme Desmond Miles kaapataan himmeän Aspergo-yhtiön toimesta, joka on hieman kuin Aperture Science jos sitä perustamassa olisi ollut Dan Brown.

 Yhtiö haluaa Desmondin elävän muinaisessa lähi-idässä tallustaneen esi-isänsä, Altair ibn-La’Ahadin geneettisiämuistoja mystisen Animus-koneen avulla. Syytä tähän emme tiedä, ja se selviää vasta pelin edetessä. Pelin aikana pääsemme siis tutkimaan muinaisen lähi-idän mysteerejä, hiipimään, ratsastamaan, kiipeämään ja puukottamaan kansalaisia selkään kuin poliitikko vaalikauden jälkeen.   

PELATTAVUUS

 Samoin kuin tarinan kanssa, myös pelattavuus saattaa sekoittaa ensikertalaisen. Ihmisjoukkoon sulautuminen ja huomiotta liikkuminen on iso osa Assassin Creedin pelimekaniikkaa, joten pelissä joutuukin jatkuvasti vuorottelemaan high profilen ja low profilen välillä.  High profilessa näppäimiä käytetään kiipeämiseen, miekaniskuihin ja juoksemiseen, kun taas low profilessa samoilla näppäimmillä työnnetään ihmisiä pois tieltä, sulaudutaan ihmismassaan ja piiloudutaan heinäkasoihin. Totutteleminen vie aikaa, mutta toimii lopulta.

 Pelattavuuden ydin on kahdessa toiminnossa: Vapaajuoksussa ja murhaamisessa. Vapaajuoksussa kiivetään seiniä pitkin, hypitään pitkin kattoja ja tasapainoillaan lankkujen päällä. Liikkuminen on toimivaa sekä aidosti hauskaa ja meno tuntuu yksinkertaisesti vapaalta, kun reitin paikan A ja B välillä voi määrittää itse. Tosin mestaritason assassiinille tapahtuu näköjään kömmähdyksiä aika useasti. Altair ei ilmeisesti osaa kurottaa kättään viivottimenmitan päässä olevaan kielekkeeseen, ja paikoitellen pieleen mennyt kiipeämisyritys saakin ystävämme hyppäämään seinästä poispäin, suoraan kaksikymmentä metriä alapuolella olevalle kadulle. Tämä ketuttaa erityisesti pelin hektisissä takaa-ajokohtauksissa.  Ja minkä HEMMETIN takia Veljekunnan koulutukseen ei kuulu uimatunnit, on se nyt pikkasen noloa kun mestarisalamurhaaja hukkuu jonkun kaverin uima-altaaseen!

 Murhaamisen voi hoitaa kahtia tapaa: Joko huomaamatta piilotetun terän kanssa tai avoimessa miekkataistelussa. Miekkataistelu toimii ihan okei melko yksinkertaisella hyökkäys-vastahyökkäys systeemillä, jota maustetaan myös muutamilla lisätempuilla. Tosin etenkin suuria joukkoja vastaan taistellessa vastahyökkäyksen ajoittaminen voi olla vaikeaa, ja kuolema tulee nopeasti. Yllättävää kyllä, tämä toimii myös pelin eduksi, sillä kun jokainen taistelu voi johtaa kuolemaan, tulee voittoja ja Altairin kykyjä arvostettua yhä enemmän. Kaveri ei ole mikään kolmannen maailmansodan supersotilas, vaan heppu jonka menestys nojaa taitoon ja tarkkuuteen.

 Puukotus on yllättävän hankalaa. Tämä siksi, että jos vartijat näkevät sinut nylkemässä jotakuta piruparkaa, helvetti pääsee valloilleen. Hankalaksi tämän tekee vielä se, ettei pelaajalla ole paljoakaan hajua siitä, kuinka kauas vartijat näkevät ja hälyttävätkö kadulla kulkevat ihmiset avun paikalle. Tämä johtaa helposti TODELLA turhauttaviin sivutehtäviin. Lisäksi varinaisten kohteiden salamurhaaminen huomaamatta tuntuu lähes mahdottomalta, sillä vartijoita on ripoteltu pitkin kaupunkia kymmenen metrin välein. Lisäksi vartijat ovat ilmeisen innokkaita lynkkamaan jokaisen, joka kaivaa nenäänsä liian nopeasti.

 TARINA

  Tarinan alussa Altair rikkoo salamurhaajien veljeskunnan pyhiä sääntöjä ja hänet riisutaan tästä syystä aseistaan ja asemastaan. Saadakseen ne takaisin hänen tulee murhata 6 alueen rauhaa uhkaavaa miestä mestarinsa käskystä. Tarinan aikana opimme kuitenkin lisää näistä kohteista ja Altair alkaa itsekin paitsi katua omaa ylimielisyyttään, myös epäilemään tekojensa oikeutusta. Miesten välinen salaperäinen yhteys selviää ajan mittaan ja samalla tarinaan sekoitetaan myös Raamatullisia aineksia ja myyttejä. Tähän kaikkeen on sitten vielä sidottu vuosituhansia vanha salajuoni,  mainitsinko jo että pelin tarina tuo mieleen Dan Brownin.

 Altairin seikkailujen välissä palataan aina paikka paikoin takaisin nykypäivään Desmondin luo. Nämä sinänsä toiminnattomat kohtaukset tasapainottavat hyvin tarinaa ja antavat mahdollisuuden hengähtää aina välillä. Samalla pyritään selvittämään lisää Aspergosta ja Salamurhaajien ja näiden vihollisjärjestön välisestä vuosituhansia pitkästä kamppailusta. Desmond on Altairiin verrattuna melko valju hahmo, mutta toisaalta tähän kaveriin on helpompi samaistua. Pelaajan tavoin Desmond on vaan tavallinen jannu ja haluaa ennen kaikkea vain tietää, että mitä v*ttua täällä oikein tapahtuu.

 Pelin tarina liikkuu eteenpäin melko mukavasti, ja vaikka onkin melko minimalistinen, se onneksi osaa panostaa yksityiskohtiin. Se tarina mitä on, toimii hyvin. Hahmot ovat persoonallisia eivät niin mustavalkoisia kuin olisi toivonut, filosofisia kysymyksiä heitetään ilmaan pelaajan pohdittavaksi, ääninäyttely joko toimii tai tyrmää ja salaliittoteoriakin on sopivan salaperäinen. Yksinkertaisesti sanottunan tarina kiehtoo ja jättää tahtomaan lisää.

 ULKONÄKÖ

  Peli näyttää näinkin vanhaksi tekeleeksi varsin hyvältä. Huippulaatua on turha lähteä hakemaan, mutta paljoakaan valittamisena aihetta ei ole. Lähi-idän tunnelma ja ajanjakso on saatu kopioitua hyvin ja pelin kaupungit ovat kaunista katsottavaa. Ne ovat paitsi suuria, myös monipuolisia ja täynnä elämää. Katuilla tungeksiva väkijoukko näyttää ja tuntuu aidolta ihmismassalta, mikä lisää tunnelmaa mukavasti. Ikävä kyllä samoja hahmomalleja kopioidaan melko tiuhasti  ympäri peliä, mikä tuntuu yllättävän laiskalta kun verrataan ympäristön monimuotoisuuteen. Samaan syssyyn voisi mainita, että kaikilla sivuhahmoilla tuntuu olevan vain viisi tai kuusi eri ääninäyttelijää.

 Valokeilan varastaa kuitenkin ulkonäöllisesti rikas ympäristö ja elävät kaupunkimaisemat. Tarkkailessa muinaista Jerusalemia täydessä loistossaan tornin nokasta ei voi kuin todeta, että kyllä nyt on kyse taiteesta.

 RAKENNE

 Rakenteeltaan peli on suoraviivainen, jopa ennalta-arvattava. Mestarilta saadaan jokaisen kappaleen alussa salamurhauskohde, joka piileksii jossain pelin kaupungeista. Pelaaja kiirehtii kaupunkiin, mutta joutuu suorittamaan vähintään kolme minitehtävää ennen kuin pääsee murhahommiin. Kaupunkia voi kuitenkin tutkia tällä aikaa vapaasti, ja tehtävissä on onneksi tarpeeksi valinnanvaraa kiinnostuksen pitämiseen. Likaisen työn jälkeen muisto keskeytyy, pelaaja leikkii Desmondin kanssa hieman ja palaa sitten Animukseen uuden tehtävän pariin. Pelin alussa ja lopussa tätä kaavaa sekoitetaan hieman. 

 Sama toisto uudelleen ja uudelleen käy melko tylsästi paikoitellen, mutta se ei missään vaiheessa ala varsinaisesti ottamaan päähän. Peli on sopivan lyhyt ja tiukka paketti, joten toistoa ei onneksi ehdi tulemaan liikaa. Lisäksi monet koukut, kuten salaperäinen juoni ja itse pelaamisen hauskuus kannustavat pelaamaan simppelistä kaavasta huolimatta. Kyseessä on toimiva rakenne, jossa pelielementit loksahtavat sopivasti kohdalleen ilman sen kummempia kompasteluja. 

 LOPPUSANAT

 Assassins Creed on selvästikin karkea, paikoitellen jopa raivostuttava peli. Siinä on kuitenkin tarpeeksi paljon hyviä puolia, kuten mielenkiintoinen tarina ja ympäristöt, pitämään koko elämyksen ehjänä ja toimivana. Näiden ansiosta peli kaikesta huolimatta mieleen positiivisena kokemuksena, ja petaa hyvän pohjan tuleville jatko-osille.

 ARVOSANA: 7/10

Uskonto: Tökitään tikulla muurahaispesää

 Ooukei, olen tanssinut tämän aiheen ympärillä mielessäni jo jonkin aikaa. Eilen silmääni osuivat kaksi samaan aihepiirin kuuluvaa, ihan mielenkiintoista uutisaihetta; Vatikaanin uusimmasta ohjenuorasta ja uskontoa käsittelevästä tutkimuksesta.

 Eka uutinen: Ottaahan se päähän, mutta tässä vaiheessa on vaikea enää yllättyä mistään. Paavin viimeisin kielto Afrikan kristityille kondomin käyttöön liittyen pohjusti tietä aika hyvin tälle paukulle. Sinänsä harmittaa, että ilmeisesti eräs vähäisistä järkevästi toimivista amerikkalaisista kristillisjärjestöistä joutuu silmätikuksi. Toisaalta kirkon kanta on ihan järkeenkäypä. Hyökkäykset aborttia ja homoseksuaaleja vastaan ovat suunnilleen ainoa ristiretki, jota kirkko pystyy vielä tänä päivänä ylläpitämään. 

 Tunkeutuminen ihmisten kohtuihin ja makuuhuoneisiin antaa mahdollisuuden hallita ihmisen vahvinta ja perimmäistä olemusta, seksuaalisutta. Se myös karsii tehokkaasti vastustuksen joukosta ne ihmiset, joita asia ei suoraan koske. Tarpeeksi moni ei yksinkertaisesti jaksa tai uskalla ajatella näitä asioita perinpohjin ennen kuin ne tulevat omalle kohdalle. Seksuaalisuus on myös aihepiiri jonka kirkko on pitänyt hyppysissään aina alusta pitäen, joten sen ennalta-asettamilla arvoilla on vielä vaikutusta ja auktoriteettiä yhteiskunnassa.

 Toinen uutinen: Sekä ilon, että surun tunteita. Itsehän olen ateisti, joten luonnollisesti on hienoa nähdä ihmisten kääntyvän sille kannalle, jota itse pidän oikeana ja järkevänä vaihtoehtona. Samalla tiedän, ettei tällä mitään käytännön vaikutusta ole. Niin kauan, kuin vielä se pieni osa ihmisistä, jotka valtaa käsissään perustavat toimintansa uskonnolliseen ajatteluun, saamme seurata näiden ideologioiden helmiä keskuudessamme. Tähän kuuluvat käytännössä poliitikot, mutta myös intohimoiset uskonnolliset liikkeet ja johtajat. 

 Ja ongelmahan ei itseasiassa ole uskonto sinänsä, niin järjenvastainen maailmankatsomus kuin se onkin, vaan uskonniset järjestöt. On turha tuhahtaa autiomaan yksinäiselle fakiirille, mutta kun tuhansien ja miljoonien ihmisten kokoinen järjestö pohjustaa koko elämänsä puhtaalle uskolle, on lopputulos jo räjähdysaltis. Heitetään sekaan vielä ikävässä tapauksessa karismaattinen johtaja, joka näkee kyseisessä uskonnossa keinon hallita muita, niin olemme jo aika kivisellä polulla. Uskonto itsessään melkoisen harmiton, paikoitellen jopa toivoa antava kapistus, mutta se on liian usein vain vallanpitäjien työkalu ja ihmisten elämää kahlitseva myllynkivi. 

 Uskonto itsessään, fiktiona ja sosiaalisena ilmiönä, on minulle ainakin aivan järjettömän kiinnostavaa. Uskonnot heijastavat arvoja ja yhteiskunnallista käyttäytymistä ja ne ovat loputtomien myyttien, tarinoiden ja taide-elämysten lähde. Niiden voimaa koskettaa ihmisten syvimpiä tunteita, ja jopa hallita niitä, ei voi kuin ihailla ja hämmästellä. Ikävä kyllä ongelmia ilmenee siinä vaiheessa, kun ihmiset eivät halua erottaa uskonnollista ajattelua yhteiskunnallisesta päätöksenteosta.

 Vierailin tänä syksynä Italiassa, ja halusin ehdottomasti käydä myös Vatikaanissa. Koko valtion arkkitehtuuri, taideaarteet ja olemus oli henkeäsalpaava, siitä huolimatta ja juurikin siksi että sen koko olemassaolo perustui uskonnolle. Juuri tämä kävi mielessäni lukiessani näitä artikkeleita ja sai mieleni hieman alakuloiseksi. On sääli, että ideologia joka kykenee synnyttämään näin paljon kaunista, saa aikaan myös niin paljon vahinkoa. Samalla asian ironinen laita tuli selväksi; toisin kuin Jeesus, Paavi asustaa palatsissaan kuin kuningas samalla, kun monet hänen uskonnollisista alamaistaan kärsivät köyhyydestä. Mietin, tuleeko uskonto koskaan enää inspiroimaan tämän kaltaisa kulttuurillisia elämyksiä. Syntyykö taiteeseen tyhjiö, vai opimmeko arvostamaan tieteen ja järjen kauneutta samalla tavalla, kuin uskontoja?

Breivik ja terrorismi

 Anders Breivikin oikeidenkäynti on täydessä vauhdissa, eikä minun tarvitse varmaankaan puhua miehestä sen enempää. Selvää on, että kyseessä on harhainen, rikkinäinen mies jonka teot ovat käsittämättömän raakoja.

 Enemmän tässä kiinnostaa se, että kyseessä on ensimmäinen ei-islmamistinen terrori-isku jota käsitellään mediassa näin kiivaasti, ja hyvästä syystä. Tämä on yksi niistä ainoista kerroista jolloin olen iloinen siitä, että iltapäivälehdet lypsävät aiheesta kaiken irti. Ihmisten on hyvä ymmärtää, ettei yhteiskunnallinen uhka tule aina ulkopuolelta.

  Eurooppahan ei ole terrorismin suhteen läheskään niin kärjistetty paikka kuin Yhdysvallat (jossa tämä tapaus on saanut muuten aika vähän mediahuomiota) ja kaikkien muslimien leimaaminen terroristeiksi ja päinvastoin on täällä päin onneksi ymmärretty jättää väliin. Silti uskon, että tämä tuli kaikille yllätyksenä. Terrorismi liitetään etenkin mediassa arabimaihin ja Lähi-Idästä sikiäviin terroristijärjestöihin, joten harva osasi odottaa Pohjoismaiden suurimman terrori-iskun nousevan maan sisältä.

 Ja niin traagista kuin tämä kaikki, on tärkeää tarkastastella asiaa myös käytännön tasolta. Mitä voimme oppia tästä tapahtumasta, ja mitä se kertoo meille tästä ajasta ja paikasta? No ensinnäkin sen, että turvallisuus on loppujen lopuksi vain harhaa, vaikkakin sitkeä sellainen. Breivik ei kuulunut mihinkään suureen järjestöön, organisaatioon tai poliittiseen liittoumaan (vaikka mies itse toisin väittääkin) jonka voisi laittaa suurennuslasin alle. Tämän teon takan oli yksi ainoa mieleltään epävakaa mies, joka uskoi puolustavansa maataan ulkopuolista uhkaa vastaan. Ja vaikka yhteiskunnan turvaverkkoa kudotaisiin kuinka tiheäksi, joku tulee aina putoamaan sen lävitse omaan harhaiseen todellisuuteensa. Vapauden hintana on ikuinen taistelu, ja yhteiskunnan täytyy osata piirtää raja turvallisuuden ja yksilönvapauden väliin. Kun haalitaan lisää yhtä, joudutaan antamaan pois vähän toista.

 Olen myös tyytyväinen siitä, että Breivik saatiin vangittua elävänä ja joutuu vastuuseen teoistaan. Propsit myös miehen puolustukselle, joka puolustaa oikeutta yhtä vahvasti kuin jutun syyttäjä. Tässä vaiheessa kukaan tuskin epäilee etteikö Breivik olisi syyllinen, mutta se ei olekaan jutun pointti. Oikeuden idea on siinä, että kaikki ovat tasa-arvoisia. Jopa tämä mies ansaitsee mahdollisuuden reiluun oikeidenkäyntiin. Uhrien puolesta on helppo puhua, mutta juuri syyllisten puolustaminen takaa yhteiskunnan tasa-arvon. Tässä on kyse periaatteista, ilman kunnon puolustusta Breivikin oikeudenkäynti ei ole mitään muuta kuin kostoretki omaisten puolesta. Myös tässä tapauksessa aiheen käsittelyä on hyvä verrata Jenkkilän terrorisminvastaiseen sotaan.

 Oikeudenkäynnin tulos selviää seuraavien kuukausien aikana, ja itse ainakin seuraan sitä mielenkiinnolla. Toisaalta toivon myös, että tuomion jälkeen asia uskalletaan haudata ja saattaa päätökseen. Liian usein tragedioista puhutaan pitkään, mutta opitaan liaan vähän.

Mihinkäs sitten tästä?

 Kirjoitukset lähestyvät tässä vakionopeudella, ja vaikka jonkinlaista takapakkia onkin opiskelun tiimoilla tullut, uskon silti että kyllä näistä ainakin läpi mennään. Kesäkuun alussa olisi siis aika vetäistä lakki päähän ja tuumailla, että mitäs tässä sitten seuraavaksi.

 Jo kahdentoista vuoden ajan opintojen suunta on ollut selkeä. Peruskoulu läpi, ja sieltä sitten lukioon. Tuntui luontevalta jatkaa yleissivistävää koulutusta, kun tuota päätä tuntui kuitenkin jonkin verran riittävän. Aiemminhan luulin tämän johtuvan jotenkin omasta fiksuudestani, mutta tähän mennessä on jo tajunnut, että pääasiassa asiaan on vaikuttanut se, että on ihan oikeasti jaksanut tehdä työtä. Joinain aikoina vähän enemmän, toisina vähän vähemmän.

 Toiseen asteen koulutuksen jälkeen tulee eteen se oikea valinnan paikka. Peruskoulun jälkeen lätkäistiin periaatteessa kaksi korttia pöydälle, mutta nyt päästäänkin pelaamaan tosielämän viiskakkosta jatko-opintojen kanssa. Samaan pakkaan heitetään muuutkin elämänvalinnat; armeija, työpaikka ja välivuoden mahdollisuus. Tilanne ikäänkuin levähtää totaallisesti auki, eikä välttämättä vain huonossa mielessä.

 Tarkastelen siis hieman tilannettani: Armeijan leluihin ja leikkeihin saan vielä odottaa pääsyä ensi vuoden tammikuuhun asti, joten tässä olisi noin yhdeksän kuukautta aikaa syljeskellä kattoon. Ensimmäimmäinen prioriteetti olisi työpaikka, toivottavasti. Ikävä kyllä, kun ynnätään yhteen pieni paikkakunta, maailmantalouden epävarmuus ja heikko työkokemus, huomataan mahiksien olevan jos jollainlailla ohkaiset. No, jaksetaan yrittää, ja kyllä fiksu aina tekemistä keksii. Ainakin on sitten kunnolla aikaa keskittyä kirjoittamiseen ja kuvaamiseen.

 Mutta, sitten pääsemmekin ajassa armeijan jälkeen ja itse asian ytimeen: Jatko-opiskeluun. Niin, että mitäs tässä seuraavaksi alettaisiin pänttäämään. Itse olen siirtänyt ongelmaa vuosian saatossa vain myöhemmäksi; Tulevan ammatin päätän sen mukaan, mitkä aineet koulussa sujuvat parhaiten. Päätetään niiden perusteella jokin ala, ja ei kun vain paperit sisään. Mitään varsinaista unelmaduunia ei minulla edes lapsena ollut. Pelejä joskus halusin päästä kehittelemään, mutta koodaus ei koskaan vienyt mukanaan. Ja sehän nyt on selvää, että luovalla puolella ei työpaikkoja ole, eikä tule.

 No, siinä lukion kakkosvuoden puolessavälissä tuli viimein laskettua yhteen yksi plus yksi. Kemia ja bilsa menee suht mukavasti, lähdenpä siis lukemaan biokemiaa. Nopean googlaussession jälkeen opiskeluvalinta hioutui vielä bioteknologiaksi. Tämä oli siis tähtäimessä vielä lukio-opintojen puolessavälissä.

 Sitten raahasin itseni lukion pakolliselle amk-luennolle. Ajattelin, että media-alan koulutus voisi ainakin olla mielenkiintoista kuunneltavaa. Kun luento painottuikin markkinointiin, ja suunnitteluun, huomasin yllättäen olevani pettynyt. Mielessäni oli pyörinyt visio luovasta suunnittelusta, medianmuokkauksesta ja tuottamisesta. Luennon loppuun mennessä oli välähtänyt. Sehän olikin juuri sitä, mitä oikeasti halusin.

 Oikeastaan mulla on aina ollut halu olla luova. Siitä asti, kun mulle on luettu pienenä satuja, mä oon keksinyt niitä itse. Jos en ole paperille saanut kirjoitettua, niin olen pyöritellyt niitä pääni sisällä. Kirjailijan ammatti on ollut unelmana koko ikäni ajan. Se on se mitä mä oikeasti haluan tehdä, jakaa elämyksiä, tunteita ja ajatuksia. Koulutehtävät on aina tullut lyötyä ylitse, opettaja käskee kirjoittamaan novelliin niin minä raapustan 18 sivun teoksen. Ei se bioteknologia koskaan ollut sitä mitä mä halusin, se oli sitä mihin mä tyydyin. Mutta enhän mä koskaan ajatellut, että siihen voisi jotenkin kouluttautua. Koulussa ainoa tapa valmistaa itseään luovan työn ammattiin on olla kympin kuvisoppilas, joka on syntynyt pensseli kädessään. Muille ainoa reitti on akateeminen, pää kirjoihin ja laskimet raksuttamaan. Mulle ei yksinkertaisesti koskaan ehdotettu, että mun kannattaisi yrittää hyödyntää mun luovia taitojani.

 Nyt on siis määränpäänä ammattikorkeakoulun elokuvan ja videon koulutusohjelma. Ala kiinnostaa, ja se on hyvä kompromissi kirjoitustyön sijaan, johon liittyen ei oikein minkäänlaista koulusta saa. Journalimi olisi tokin yksi vaihtoehto, mutta pelkkä raa'an tiedon suodattaminen ei oikein koskaan ole kiinnostanut. Ongelma nyt on vaan se, että multa puuttu kaikenlainen tekninen osaaminen kuvallisen kerronnan saralta. Jonkinlaista paikkaamista olen pyrkinyt tekemään, mutta ohkaistahan se on ollut.

 Että katsotaan nyt. Tässä olisi yhdeksän  hakumahista, ennen kuin pitäisi se opiskelupaikka lyödä lukkoon. Jos ei onnista, niin onhan aina se bioteknologia varalla. Ja ei se työllistyminen kulttuurialla ole mitenkään turvattua, mutta toisaalta nykyäänhän alkaa olemaan vähän kaikki työt kiven alla. Jos mä vain töitä haluaisin, niin rupeaisin putkimieheksi. Tässä elämänvaiheessa on kuitenkin liian paljon aikaa pelata varman päälle. Jos mä en tähän nyt ryhtyisi, niin en mä sitä koskaan antaisi itelleni anteeksi.

Maailman suurin ihme

 Maailmankaikkeus syntyi 3,8 miljardia vuotta sitten. Todellisuus, joka ei ehkä olisi ollut, oli. Paikassa, jossa ei olisi pitänyt olla mitään, oli jotain. Koko maailmankaikkeuden materia oli pakkautunut yhteen äärettömän tiheään pisteeseen, singulariteettiin. Singulariteetin laajentuminen sai aikaan Alkuräjähdyksen. Siitä yhdestä pisteestä syntyivät aika ja avaruus, materia ja energia. Ja jostain syystä, se mitä oli, jatkoi olemistaan. Maailma ei luhistunut kasaan tai repeytynyt palasiksi, vaan siinä vallitsi harmonia. Täydellinen tasapaino kaiken sen välillä, mitä oli.

 Miljardien vuosien aikana materia jatkoi kulkuaan maailmankaikkeudessa, jonka olosuheet olivat juuri ne, jotka sallivat atomien synnyn. Painovoima veti materiaa puoleensa, ja se kerääntyi kasaan. Atomi kerrallaan, mijardien vuosien aikana syntyy asteroideja, planeettoja, tähtiä, aurinkokuntia ja galakseja.

 Ja niin käy, että erään galaksin, erään aurinkokunnan planeetta sijaitsee alueella, jossa se voi ylläpitää elämää. Se ei ole vain oikealla alueella, vaan sille kehittyy ilmakehä, suojaava magneettikenttä ja kuu. Ja niin käy, että tuo tulikuuma planeetta jäähtyy vuosimiljoonien aikana, ja sen pinta täyttyy vedellä. Suuren alkumeren uumenissa syntyy satunnaisten kemiallisten reaktioiden ansiosta erilaisia molekyylejä, ja lopulta elämän rakennuspalikoita, nukleotideja. Nämä nukleotidit yhdistyvät, ja muodostavat nukleiinihappoja, jotka saavat ympärilleen suojaavan, aktiivisesti toimivan kalvon. On syntynyt alkusolu. Elämä on saapunut maan päälle.

 Nämä yksinkertaiset, yksisoluiset eliöt kehittyvät, ja hajaantuvat erilaisiksi lajeiksi muokaten samalla koko maaapalloa. Syntyy bakteereja, arkkibakteereja, alkueliöitä, sieniä kasveja ja eläimiä. Nämä eliöt elävät rinta rinnan, ja kamppailevat keskenään miljoonia vuosia, joiden aikana miljardit eliöt kuolevat selviytymiskappailussaan ja kokonaisia lajeja katoaa samalla, kun vain osa pääsee jatkamaan perimäänsä. Satunnaiset mutaatiot, alati muuttuvat olosuhteet ja luonnonvalinta muokkaavat jo olemassa olevista eliöistä yhä vaan uusia lajeja. Kunnes lopulta, syntyy ihminen.

 Ja yhä, satojen tuhansien vuosien ajan ihminen taistelee luontoa ja itseään vastaan. Tuhansien sukupolvien ajan, miljoonien ja miljardien ihmisten joukosta kaksi ainutlaatuista yksilöä kohtaavat, ja jatkavat yhdessä perimäänsä. Miehen tuhansista ja naisen kymmenistä sukusoluista vain kaksi kohtaavat, ja luovat uuden ihmisen. Tätä jatkuu, sukupolvien ajan, uudelleen ja uudelleen.

 Ja kaiken sen jälkeen, juuri nyt, me olemme tässä. Sinä ja minä, me olemme olemassa juuri nyt. Kaiken sen jälkeen juuri me kaksi saamme jakaa tämän maailman toistemme kanssa. Se, että sinä olet olemassa täällä, tässä hetkessä, ei ole mitään muuta kuin ihme.

 Maailmankaikkeus, jota ei pitänyt olla. Aineen rakennuspalikat, jotka olisivat olleet olematta. Yksi ainoa planeetta, juuri oikealla paikalla, juuri oikeiden ominaisuuksien suojaama. Elämän synty, miljardien vuosien evoluutio, lukemattomien soluyhdistelmien ruletti yhä uudelleen ja uudelleen. Niin monta asiaa, jotka olisivat voineet olla toisin, mutteivät olleet. Kaiken sen jälkeen, juuri meillä kahdella on oikeus olla olemassa, oikeus elää, vaikka todennäköisyydet ovatkin sitä vastaan. Miten kukaan voi valittaa puutetta, kun meille kaikille on annettu näin paljon?

 TÄMÄ on maailman suurin lahja, ymmärrys siitä kuinka mitättömiä me oikeasti olemmekaan. Se on järjen runoutta, tieteen sinfoniaa, kaikkien aikojen suurin ihme. Olla olemassa, vaikkei pitäisi.

Iron Sky ja suomalaiset elokuvat

 Ensiksi, tämä traileri:

 Ei vittu ku en oo pitkästä aikaa nähnyt traileria, joka saisi mut näin innostuneeksi! Jumalauta, ja vielä suomalainen leffa kyseessä! Tää mennään niin katsomaan ennakkoon!

 Eli siis, Iron Sky on suomalaisen Energiaproductionin tekemä amatöörielokuva. Maistelkaas sitä vielä, amatöörielokuva. Tässä ei ole mitään isoa suomalaista yhtiötä takana, eikä suuren luokan ammattilaistiimiä, vaan pelkästään joukko kavereita jotka rakastaa tehdä elokuvia. Ja silti kyseessä on kallein suomalainen elokuva koskaan. Nostetaas sille hattua. Ja lasia pikkasen kanssa. Tässäkin projektissa on muuten ollut fanien rahoitus ja apu mukana, vaikka suurin osa rahoista onkin saatu sponsoreilta ja elokuvasäätiöiltä.

 Sanon jo nyt, täysin puolueellisesta näkökulmasta, että Energiaproductions on parasta, mitä suomalaiselle elokuvateollisuudelle on tapahtunut 2000-luvulla. Ryhmän aikaisempi täyspitkä elokuva, vielä amatöörimäisempi Star Wreck In the Pirking (omasta mielestäni eräs parhaimmista suomalaisista komedioista, heti Speden klassikoiden jälkeen) on kaikkien aikojen ladatuin suomalainen elokuva, ja samalla todennäköisesti eräs ainoista suomalaisista scifielokuvista. Itse olen odotellut Iron Skyta jo yli kuusi vuotta, siitä asti kuin ensimmäisen kerran näin Star Wreckin. Mielestäni on käsittämätöntä, että tällainen pieni ryhmä kykenee omin voimin tekemään sen, jota isot studiot ovat meillä yrittäneet jo vuosia. Levittämään suomalaista elokuvaa ulkomaille.

 Lähimmät kaverini tietävät mitä mieltä olen suomalaisesta elokuvateollisuudesta; Se on jumissa. Suomessa menestyy noin kourallinen tarkkoihin kategorioihin sopivia elokuvia joka vuosi. On Teiniangsti, Jatkosota, Talvisota, Synkkä masentava ihmissuhderaama, Vares, yms. Ainoastaan komedioita on viime aikoina tullut kiitettävän laajalla skaalalla, mutta niidenkin huumori tuntuu tulevan jostain perisuomalaisesta muotista, eikä mitään todella erilaista ja uutta uskalleta koittaa.

 Suomalaisia elokuvia, jotka todella erottuvat massasta, tulee mieleeni vain muutamia. Toki on toissavuotinen Rare Exports, jonka tekijöistä toivottavasti kuullaan vielä. A.J Annilan elokuvista Jadesoturi ja Sauna ovat ehdottomasti suosikkisuomileffojani. Jadesoturi on kokonaisuudessaan hieno elokuva, ja Saunakin on toteutukseltaan ihan kelvollinen, ja sitä voi ainakin kehua omaperäisestä ideasta. Miehestä ei tosin ole kuulunut enää vuosiin mitään, että se kai sitten siitä.

 Toivoin myös pian ilmestyvän Härmän sekoittavan palettia hieman western-henkisyydellään, mutta ennakkoarvostelut eivät ikävä kyllä anna odottaa kovinkaan suuria. Siltikin, elokuva olisi mielestäni onnistunut, jos se edes uskaltaisi olla aidosti länkkärileffa.

 Vaikerruksen pointti on siis tämä: Suomalaiset elokuvat eivät ole huonoja, siitä ei ole kyse. Enkä myöskään sano, että niistä olisi varsinaisesti pulaa, tai että ne olisivat ainoastaan kopioita toistaan. Ongelma on siinä, että suurta kuvaa katsoessa ne ovat niin pitkästyttävän keskinkertaisia ja mielikuvituksettomia. Koska olet viimeksi nähnyt suomalaisen elokuvan, joka todella otti riskejä, ja tuntui erilaiselta? Koska viimeksi koit tarvetta viedä kaikki kaverisi katsomaan jotain suomalaista rainaa? Tämä on vilpitön kysymys, sillä en suinkaan väitä että oma näkemykseni asiasta olisi ainoa oikea.

 Suomalaisesta elokuvateollisuudesta ei koskaan tule Hollywoodin kaltaista suuren luokan bisnestä. Eikä siitä tule koskaan tulemaan myöskään japanilaisen animen kaltaista vientituotta. Mutta on vaikea uskoa, ettei suomesta löytyisi nuoria elokuvantekijöitä, jotka olisivat valmiita toteuttamaan uusia ideoita, luomaan jotain erilaista. Alan olla kuin rikkinäinen levy, mutta tämä tuntuu taas pahasti olevan ikäluokkakysymys. Kun katsot hieman vaikkapa tämän vuoden suomalaisia elokuvia, kelle ne tuntuvat olevan pääasiassa suunnattuja, aikuisille vai nuorille? Kummat ylipäätänsä katsovat enemmän suomalaisia elokuvia, ja mistäköhän se johtuu?

 Loppulauselma: Mikäli halutaan vahvistaa suomalaisen elokuvan vientiä ulkomaille JA mahdollistaa sujuva siirtyminen vanhasta katsojakunnasta nuorempaa, on äärimmäisen tärkeää tukea nuoria suomalaisia elokuvantekijöitä enemmän kuin koskaan ennen. Nuoret elävät jo paljon globaalimmassa maailmassa kuin vanhempansa saman ikäisinä, ja erilaisia vaikutteita ja elämyksiä koetaan myös vastaavasti enemmän. Heillä palaa halu seurata suuren maailman elokuvantekijöitä, tuoda suomalaiseen elokuvaan fantasiaa, scifiä ja toimintaa. Kohdistakaamme katseemme vielä Iron Skyhin. Se voi aikanaan olla joko suomalaisen elokuvateollisuuden huipentuma, tai tuotos joka inspiroi tuhansia lahjakkaita ihmisiä kokeilemaan rajojaan ja uudistamaan kotimaisen elokuvan. Katsotaan miten käy.